Hae
Koivulan Emäntä

Paluu arkeen löi nyrkillä kasvoihin

Blogini on ollut kaksi viikkoa hiljaa ja syynä hiljaisuuteen on arki. Arki, joka veti kunnolla turpaan heti alkumetreillä ja sai minut melkein halvaantumaan. Vielä kolme viikkoa sitten odotin uutta arkeani innolla. Odotin töihin menoa, keskustelua aikuisten kanssa, rauhallisia lounaita sekä kahvin juontia ilman kädessä roikkuvaa taaperoa. Kuvittelin, kuinka pukeudun siististi ja meikkaan joka aamu. Alkaisin taas näyttämään ihmisille, joka olin vielä kolme vuotta sitten. Kuvittelin, että nyt pääsisin toteuttamaan itseäni ja kuinka voisin olla jotakin muuta kuin äiti ja kodinhengetär. Mutta arki päättikin yllättää ja vetää ensin oikean koukun alaleukaan, jonka jälkeen isku suoraan palleaan ja ilmat pihalle. Siinä arki sitten naureskeli, kun minä jäin haukkomaan henkeä ja yritän ymmärtää mitä oikein tapahtui.

Paluu arkeen

Kyllä minä töihin pääsin, aikuisten kanssa pääsen keskustelemaan, syömään lounaita ja kahvinkin saan juoda rauhassa. Pukeudun asiallisesti ja meikkaan. Mutta tämä ei tunnu lainkaan sellaiselta kuin olin kuvitellut. Mieleni sopukoissa kalvaa syyllisyys. Tunnen syyllisyyttä siitä, että hylkään lapseni päiväkotiin. Kaipaan meidän yhteistä arkea, joka on täynnä hiekkalaatikoita, likaisia vaatteita, märkiä pusuja sekä itkua ja naurua. En olisi hetkeäkään uskonut, että kaipaan arkea kotiäitinä.
Se mikä uudessa arjessa löi nyrkillä suoraan nenään, oli hektisyys ja minuuttiaikataulu. Aamulla kun kello soi, pitää tietyssä rytmissä olla puettuna, syötynä ja kamat pakattuna. Ovesta pitää olla ulkona ihan viimeistään klo 7.20, jotta ehdin viemään Ässän hoitoon ja itse töihin ajoissa. Ja tämä aikataulutus ei jää aamuihin. Sama minuuttiaikataulu alkaa, kun pääsen töistä. Minun pitää olla hakemassa Ässää tiettynä aikana, jotta ehdimme viemään Teinimonsterin harrastuksiin taikka ehdimme taaperojumppaan. Myös omille harrastuksille pitäisi olla aikaa, mutta sitä ei tunnu löytyvän. Kaupassa pitää ehtiä käymään ja illallisen on oltava pöydässä viimeistään klo 17, paitsi keskiviikkoisin, kun sillon pitää olla taaperojumpassa. Kun viimein ollaan saatu syötyä, on aika hetkeksi hengähtää sohvalla katselleen piirrettyjä tai ulkoilla. Sitten alkaakin jo iltaruutinit. Aikuisten aika alkaa klo 21, jolloin ollaankin jo niin väsyneitä, että nukahdetaan ennen kuin ehditään sanoa hyvää yötä.
Minä en tällaista odottanut. En halunnut tällaista arkea. Stressin määrä monin kertaistunut. Aikaisemmin huolehdin vain rahasta tai oikeammin sen riittämisestä, nyt stressaan miljoonasta asiasta. Ehditäänkö käydä kaupassa ennen nälkäkiukkua, muistinko ostaa kaiken, onhan ruoka ajoissa valmis, selviämmekö aamulla tunnissa ulos? Entä jos Ässä sairastuu? Saan olla vain neljä päivää kotona hoitamassa lasta, entä jos Ässä ei ole terve siihen mennessä? Stressaan omaa liikkumattomuuttani, huomaan jo nyt kuinka olen alkanut kahdessa viikossa kangistua. Mutta treenamiselle ei vain yksinkertaisesti löydy aikaa kuin viikonloppuisin, jolloin olen niin väsynyt että haluisin vain nukkua koko viikonlopun yli.
Kuvittelin arjen olevan aivan erilaista. Kuvittelin, että töiden jälkeen voin käydä salilla ja toisinaan kavereiden kanssa kahvilla. Ajattelin, että istun iltaisin Ässän kanssa nojatuolissa ja luen satuja. Olin suunnitellut mistä kaikesta keskustelisimme ja mitä elokuvia katsoisin Isimiehen kanssa, kun lapset ovat menneet ajoissa nukkumaan. En siis ollut lainkaan varautunut tähän ylivoimaiseen väsymykseen ja stressiin minkä arki tuo tullessaan. Minua on lohdutettu, että kohta se arki solahtaa uomiinsa ja tästä kaikesta tulee minulle rutiini. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta ainakin ilmeisen välttämätön. Nyt jo kahden viikon jälkeen, on jo pikkaisen helpottanut, mutta en siltikään nauti tästä arjesta. Jos vielä voisin valikoida jäänkö kotiin vai menisinkö töihin, valikoisin kotiin jäämisen. En vielä kuitenkaan ollut valmis, vaikka näin kuvittelin.
Miltä sinusta arki on tuntunut hoitovapaan jälkeen? Yllättikö jokin asia?

 

 

8 kommenttia

  1. Rouva Eriksson kirjoitti:

    Voi että, toivottavasti teidän arki alkaa asettua uomiinsa pian ja tuntua helpommalta. Ja niinhän se alkaa, kunhan ensin tottuu uudenlaiseen meininkiin. Tuo minuuttiaikataulu on niin valitettavan tuttu, joka aamu ja joka iltapäivä sitä kulkee kilpaa kellon kanssa ja tekemättömien ja tehtävien hommien lista takaraivossa. Tsemppiä!

  2. Titta kirjoitti:

    Juurikin tuota pelkään itsekin, kun palaan töihin marraskuussa. Kiirettä ja minuuttiaikatauluja, jotka ei todellakaan mun juttu. Kaduttaa töihin paluu jo nyt.

  3. Ulla - Kadun aurinkoisella puolella kirjoitti:

    2014 olin kesätöissä ja se olikin virhe. Tai jälkeenpäin ajateltuna, se tuli liian äkkiä ja masennukseni pääsi pahemmaksi jnejne. Kuskasin poikia toiselle puolelle kauounkia pyörällä takas lähelle kotia töihin, hakemaan pojat sieltä kilsojen päästä ja takas kotiin. En kaipaa sitä aikaa. Olin helpottunut kun pääsin takaisin kotiin!! Nyt taas tuntuu hyvältä ja nautinkin arjesta, vaikka stressaa ja väsyttääkin, niin kyllä tästä paljon saankin nyt. Tsemppiä ja voimia sinne ❤

  4. Hanna / Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen kirjoitti:

    Huh, tuttua! Jatkavaa kellon kanssa kilpaa juoksemista!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *