Hae
Koivulan Emäntä

Olenko hyvä näin? – Kamppailu oman kehonkuvan kanssa

Kuva: Elli Keski-Loppi

Ihminen alkaa muodostaa omaa kehonkuvaa ja kehoitsetuntoa lapsena. Jo leikki-ikäiset lapset vertailet keskenään toisiaan. Tutkivat toistensa napoja, sormia ja hiuksia. Millainen minä olen? Miten minä eroan sinusta? Pienet lapset eivät kuitenkaan kyseenalaista, etteikö heidän erilainen kehonsa olisi juuri sopiva.

He luottavat siihen, että ovat täydellisiä juuri sellaisena kuin ovat. Varsinkin jos ja kun omat vanhemmat muistavat kertoa tämän lapselleen useasti.

Kouluikäisenä tämä kaikki alkaa kääntyä päälaelleen. Vanhempien sanoitettu ihailu lastaan kohtaa on luonnollisesti vähentynyt. Enää vanhemmat eivät hoe, kuinka ihanat pienet varpaat taikka millainen söpö maha lapsella on. Alastomuus on muuttunut epänormaaliksi. Keho tulee peittää ja mielellään mahdollisimman paljon, enää ei juoksennella nakuna ympäri kotia.

Media ja ympäristön paineet alkavat määrittää millainen sinun pitäisi olla. Jos oma keho eroaa näistä ihanteista, saattaa heikomman itsetunnon omaava lapsi alkaa kuvittelemaan olevansa epäsopiva. Elämään astuu itseinho ja kehonkuvan vääristyminen. Nuoruus on erityisesti herkkää aikaa oman kehon suhteen ja nuoret vaikutuksille alttiita. Vanhemmat ovat ratkaisevassa asemassa nuoren kehonkuvan muodutumisessa, se miten vanhemmat itse suhtautuvat omaan kehoon antavat mallia myös nuorelle. MormuskaMutsi on kirjoitti: ”Kasvatatko huomaamattasi ikidiettaajaa? Tue nuorta positiivisella kehokuvalla.” postauksesta saa hyviä vinkkejä, kuinka jokainen vanhempi voi vahvistaa ja tukea lapsensa hyvää itsetuntoa.

Minulla kehonkuvan muodostumiseen ovat vaikuttaneet useat seikat. Päällimmäisenä ovat olleet asenteet, lähiympäristön suhtautuminen, ihanteet ja tunteet. Ympäristön palaute kehosta on muokannut voimakkaimmin omaa kehonkuvaa. Erityisesti teini-iässä saatu negatiivinen palaute kehosta sekä joutuminen koulukiusatuksi, on johtanut epävarmuuteen omasta itsestä sekä itseinhoon. Oman kuvan katsominen tuottaa usein tuskaa, minkä vuoksi en mielelläni ole valokuvattavana. Otettuihin valokuviin en ole koskaan tyytyväinen ja ne deletoidaan nopeasti roskakoriin ennen kuin kukaan muu ehtii niitä nähdä.

Teiniaikaisen palautteen johdosta olen pyrkinyt aktiivisesti muovaamaan kehoani valloilla olevien ihanteiden mukaan. Epäonnistumisista ja repsahduksista moititaan itseä. Kun katson peiliin näen vain virheitä. Selluliittiä, jenkkakahvat, kaksoisleuka, paksut reidet, vatsamakkarat, isot hampaat, ruman ja kamalan ihmisen. Olen ollut joskus läski, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä. Olen laihduttanut yli 40kg elopainoa ja laihduttuani olen edelleen nähnyt itseni läskinä. Kehonkuvani on vääristynyt. Edes normaalipainoisena en pidä itseäni sopivan kokoisena. Ympäristön palautteen ansioista aloin hitaasti uskoa olevani ihan ok näköinen ja kehoni on just hyvä. Kunnes tulin raskaaksi ja olin taas lihava…

Kolmannen raskauden jälkeen olen taas tämän tien alkupäässä. Kehoni on muuttunut, koen sen pettäneen minut, koska en palautunut vanhoihin mittoihin kolme kuukautta tai puolivuotta synnytyksen jälkeen. Vielä vuosi synnytyksen jälkeen kannan raskaus- taikka imetyskiloja reilusti mukanani. Koen olevani lihava ja ei-haluttava. Peilistä katsoo taas se ruma ja lihava ihminen.

Mutta nyt kolmannella kerralla tiedän, että tämä on asia, johon pystyn vaikuttamaan, joten relaan ja otan kupin kahvia.

Raskaudet ja lapsien syntymät ovat aikuisiällä muokanneet kaikista voimakkaimmin käsitystäni omasta kehosta. Raskaudet ovat muuttaneet kehoa paljon lyhyessä ajassa. Se on paisunut ja sitten taas pienentynyt. Olen oppinut paljon kehon toiminnasta ja mihin kaikkeen se pystyy. Olen viimein tajunnut millainen uskomaton temppeli keho oikeasti on. Oli se sitten iso taikka pieni. Lapset ovat tuoneet mukanaan armollisuutta sekä palauttaneet murennettua itsevarmuutta. Olen lasten ansiosta lähtenyt matkalle kohti itseni hyväksymistä. Itseni hyväksyminen on myös lasteni etu, sillä enhän halua johdattaa heitä tälle samalle tielle, jolla itse kävin?

Itsensä rakastaminen on vaikeaa, jos kokee olevansa vääränlainen. Jotta yksilö voi rakastaa itseään, pitää hänen hyväksyä itsenä juuri sellaisena kuin on. Tämä on vaikea tehtävä, mutta mahdollinen. Tarvitaan kovaa työtä, jotta voidaan muokata omat negatiiviset ajatukset positiiviseksi, haettava uutta näkökulmaa asioihin, sekä hyväksyttävä oma epätäydellisyys.

Tärkeintä on, että unohdat mitä muut sanovat millainen on täydellinen keho. Sillä juuri sinun kehosi on täydellinen sellaisena kuin se on.

Jyllannin Suomineito kirjoitti loistavan tekstin miten hän oppi ajattelemaan kehopositiivisesti, sekä miten yhteiskunta luo epärealistisia ihanteita ihmiskehoa kohtaan. Kannattaa käydä tsekkaamassa ”Rakas, ihana, vaikea ja kauhea – vartalo”.

Terveisin, Kati

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *