Hae
Koivulan Emäntä

Burnoutista eteenpäin – Tuuliajolla

Kuva: Elli Keski-Loppi

Sade toi bluesin. Valoisat päivät olivat nostaneet mielialaa. Työvoittoja ja onnistumisen kokemuksia. Lupauksia huomisesta. Aurinko oli herättänyt toivon ja uskon itseeni. Kunnes sade toi mukanaan pimeän ja koleuden.

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin asia on todella liukas ja siitä on vaikea saada otetta? Vaikka kuinka yrittäisi tarttua kiinni niin, ote vain lipsuu. Sitä jaksaa aikansa yrittää ja yrittää, kunnes lopulta luovuttaa.

Isän kuolemasta on kohta neljä vuotta. Se on ollut vedenjakaja elämässäni? On aika jolloin isä vielä eli ja sitten on aika isän kuoleman jälkeen. Muutama kuukausi heti isän kuoleman jälkeen on sumussa. Aika pysähtyi ja vajosin.

Isän kuolema oli varmaan se lopullinen niitti. Silloin tajusin etten enää vaan jaksa. Terveys oli jo mennyt, mutta kun se ainoa tukiverkko lähti, maailmani romahti. Oikeastaan en edes enää tiedä, sinnittelinkö isäni vuoksi viimeisen vuoden. Se oli aika milloin oli vain pakko jaksaa. Olla hyvä tytär, joka huolehtii kuolevasta isästä ja ajaa tämän etua. Ei ollut aikaa pysähtyä.

Kun kuolema viimein koitti, minua ei enää tarvittu. Ei tarvinnut jaksaa. Sain alkaa elää vain itselleni ja perheelleni. Mutta en enää osannut. Olin vuoden suorittanut. Tehnyt töitä, yrittänyt huolehtia omasta perheestä sekä isästä. Yhtäkkiä en enää tiennyt kuka olin ja mitä halusin. Luulin, että olin tehnyt kutsumustyötäni, mutta nyt se alkoikin ahdistaa. Pakko paeta.

Nyt olen ollut tuuliajolla 3 vuotta, siitä asti kun isäni kuoli. En tiedä mihin tarttuisin. En halua enää takaisin oravan pyörään, mutta en haluaisi pudota pelistä kokonaan pois. Haluan tehdä jotain millä on merkitystä. Jotain mistä nautin. Haluan löytää sen oman jutun.

Oikeasti tiedän mitä haluaisin tehdä, mutta elänkö sillä? En ainakaan tällä hetkellä. Yritän. Epäonnistun. Yritän uudelleen. Sama vastaus, olet hyvä mutta et kuitenkaan tarpeeksi hyvä. Yritän jälleen. Olet hyvä, mutta päädyimme ottamaan jonkun toisen. Pitäisikö vaihtaa kuitenkin levyä? Etsiä taas uusi suunta? Olla tuuliajolla?

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin asia on todella liukas ja siitä on vaikea saada otetta? Vaikka kuinka yrittäisi tarttua kiinni niin, ote vain lipsuu. Räpiköin. Yritän tarttua uusiin asioihin, mutta ne tuntuvat koko ajan lipsuvan otteesta. Sitä jaksaa aikansa yrittää ja yrittää, kunnes lopulta luovuttaa.

Pitäisikö minun palata takaisin vanhaan? Tehdä sitä, mitä olen aina tehnyt? Mihin olen koulutettu? Paikkaan, jonne olen riittävä? Todennäköisesti pitäisi. Tiedän kuitenkin miten se kaava menee. Työ alkaa musertaa. Aikataulut painaa päälle. Pitää olla tuottelias, kuluttaa vähemmän, tehdä säästöjä. Lopulta huomaan, että teen asioita jotka eivät tuota minulle iloa. Muutun suorittajaksi.

Vedän henkeä. En ole vielä valmis. Ilmoitan, että jatkan hoitovapaalla vuoteen 2020. Yritän ehkä vielä.

Terkuin, Kati

Tämä tarina oli jatkoa  Mieli vastaan fysiikka – tarina burnoutista postaukselle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *