Hae
Koivulan Emäntä

Entä jos vaan katoaisin? – Ajatuksia itsemurhasta

Kuva: pixabay

Kun olin teini-ikäinen mietin usein, jospa vaan katoaisin. Mitä tapahtuisi jos minua ei enää olisi? Kaipaisiko kukaan? Huomaisiko katoamistani edes kukaan?  Toki isäni ja isovanhempani huomaisivat ja olisivat murheissaan. Mutta olisiko ketään muuta? Kamalaa ajatellakin, mutta tuskin.

Opettajia olisi ehkä harmittanut, etteivät olleet huomanneet pahoinvoivaa nuorta aikaisemmin. Harmiteltaisiin tilastoja. Luokkatoverini olisivat varmaan vaan kohauttaneet olkiaan ja etsineet seuraavan kiusattavan. Niin, yksinäisellä nuorella ei ole ketään.

Pahimipina koulukiusaamisvuosina mietin itseni tappamista usein. Muutamia kertoja oli lähellä etten toteuttanut suunnitelmaani. Mutta kun katsoin syvälle koirani ruskeisiin silmiin, jotka kysyivät: ”Kuka vie minut huomenna pissalle? Kenen vieressä saan nukkua ensi yönä?” En kyennyt toteuttamaan suunnitelmaani. En voisi ikinä antaa anteeksi, jos tuottaisin pettymyksen tuolle viattomalle luontokappaleelle.

Niin koira pelasti minun henkeni. Kirjaimellisesti. Koiriin tartun tänä päivänäkin kuin hukkuva oljen korteen. Ne kannattelevat minua edelleen. Koirat ovat muodostuneet minun selviytymiskeinoksi, kun elämä heittää soraa silmilleni ja iskee tikarinsa kylkiluiden väliin. Ne pakottavat minut ylös ja pitämään rutiineista kiinni. Ne eivät anna upota.

Vaikka olen saanut perheen ja ympärilleni ihmisiä, jotka välittävät minusta, pohdin ajoittain omaa katoamistani. Enää se ei automaattisesti tarkoita kuolemaa, vaan saatan pohtia mitä tapahtuu, jos vain pakkaisin joku päivä kaikki tavarani ja nostaisin kytkintä. Katoaisin. Pois arjen keskeltä, jatkuvista vaatimuksista ja pettymyksistä. Lähtisin vain kauas pois, keskelle ei mitään. Minä ja koira.

En kuitenkaan tee niin, sillä rakastan lapsiani. En voisi ikinä tehdä heille sitä, että heidän elämän yksi tärkeimmistä ihmisistä vain katoaisi.

Tämä on tarina masennuksesta. Siitä kavalasta taudista, joka hiipii salaa elämään. Syö ja nakertaa ihmisen sisältä ja jättää jäljelle kuoren. Se kuori yrittää muodostaa uutta elämää. Täyttää sisuksensa. Joskus se onnistuu. Joskus sillä ei ole mitään mahdollisuutta.

Ystäväni Manta pohti ihmisten negatiivista asennetta itsemurhaa kohtaa. Manta kirjoitti minun ajatukseni paperille. Aivan samoja ajatuksia päässäni on risteillyt useaan otteeseen.

Mantan ajatuksia itsemurhasta

”Eräs väittämä on: ”Koska ihmisellä on itsemääräämisoikeus, ihminen saa tappaa itsensä”. Väittämän kääntöpuolena on, ettei ihmisellä ole oikeutta viedä henkeä itseltään, vaan on tehtävä kaikki sen eteen, ettei ihminen tekisi itsemurhaa. Koska se on julmaa ja  me emme ola vastuussa vain itsestä vaan muistakin ihmisistä.

En voi kieltää, etteikö itsemurha olisi julma ratkaisu. Vai voiko sitä edes ratkaisuksi sanoa? Mielestäni voi, koska itsemurhan tehneelle se on ainoa ratkaisu. Mietin itseäni… omaa itsetuhoisuuttani, ajatuksiani päivieni pitämisestä, niitä monia suunnitelmia, mitä minulla on sitä varten, sitä kun olen miettinyt, koska olisi sopiva lähdön aika.

Olen useaan otteeseen kirjoittanut jäähyväiskirjeen, jossa pyydän anteeksi tekoani ja sen aiheuttamaa tuskaa. Ja tästä syntyykin dilemma; vaikka itsemurhaa miettivä ihminen tietää, että aiheuttaa tuskaa läheisilleen, mutta samalla myös itselleen? Jos ihminen on niin syvällä tuskassaan, ettei enää näe muuta ratkaisua ja on jo yrittänyt omasta mielestään kaiken mahdolliset keinot päästääkseen jaloilleen… Onko sitten oikein, että tämä ihminen kärsii itse tuskaa, vain säästääkseen läheisensä tuskalta?

Sanotaan, että ihmiset elävät niin kauan kuin muistamme heidät. He elävät sydämissämme, muistoissamme, ajatuksissamme, puheissamme. Uskon siihen, että aika kultaa muistot, myös sen, jos ihminen on lähtenyt oman käden kautta. Sanomme, että vanhuksella tai sairaalla on hyvä olla kuoleman jälkeen, hän ei enää tunne kipua. Miksei niin sanota itsemurhan tehneestä ihmisestä? Hänellä on henkisesti paha olo, eikä enää kuoleman jälkeen tunne sitä, hänellä on hyvä olla.

Monet tuntemani ihmiset hyväksyvät sairaan ihmisen, jonka elämä on vain kivunlievitystä, itsemurhan tai oikeammin eutanasian. Koska se on tapa päästä kivusta eroon.

Mikä sitten erottaa fyysisen kivun henkisestä kivusta? Niin kuin fyysiseen sairauteen myös masennukseen liittyy fyysistä kipua ja vaivaa. Useasti masennus huomataan silloin, kun ihminen menee fyysisen kivun tai vaivan takia lääkäriin. Miksei sitten henkistä kipua ja tuskaa ajatella niin suurena, että kuolema koettaisiin helpotukseksi? Vaikeasti masentunut ihminen usein ajattelee kuoleman olevan helpotus.

Olen miettinyt sitä tuskaa, minkä aiheuttaisin ihmisille teollani. Mutta kuten sanoin, viesteissäni olen pyytänyt anteeksi läheisiltäni tekoa ja kertonut, ettei se ole heidän syynsä.

”Antakaa minulle anteeksi, älkää itkekö haudallani, en ole siellä, vaan katson teitä tähtien takaa”.

Tästä huolimatta uskon, että joku syyttäisi itseään lähdöstäni. Mutta se on luonnollista. Kuolema herättää tunteita, oli se luonnollinen, onnettomuus tai tapaturma. Myös syyllisyyden tunteet kuuluvat näihin. Monesti mietitään, miksei esimerkiksi käynyt tapaamassa sairaalassa huonossa kunnossa ollutta läheistään useammin ennen tämän kuolemaa.  

Olen sitä mieltä, että jos ihminen tahtoo kuolla, niin hän tekee sen. Tavalla tai toisella. Sitä ei voi estää ja se on vain sen ihmisen oma ratkaisu. Emme voi tietää syitä, miksi hän sen tekee. Se on julma teko, mutta silti hyväksyn sen. Se on tapa lopettaa tuska ja kipu.

Negatiivinen asenne itsemurhaa kohtaan aiheuttaa ahdistusta. Jotenkin tuli sellainen olo, ettei minuakaan hyväksytä, koska olen miettinyt itsemurhaa, miettinyt miten sen tekisin, ollut lähdössä useasti kävelylle junaradalle ja niin… yrittänytkin, mutta jättänyt kesken. Ei hyväksyttäisi sitä, että olen joskus ollut niin syvällä ahdistuksessa, etten ole nähnyt muita vaihtoehtoja.

Ehkä se osaltaan kertoo tarinaa siitä, ettei suurin osa ihmisistä tiedä mitä on masennus, kuinka suuria tunteita, kuinka suurta ahdistusta ja kipua se herättää, eikä sitä kuinka syvälle se voi ihmisen viedä. Ihmiset eivät tiedä sitä, miltä tuntuu olla pohjalla, sitä kuinka vaikea sieltä on päästä ylös, eikä sitä miltä tuntuu, kun valoa ei vain näy tunnelin päässä. Silloin on helppo tuomita, koska ei tiedä.” – Manta

Voimmeko koskaan ymmärtää, mitä masentuneen ihmisen mielessä liikkuu?

Ehkä tämä selvensi osittain sitä, millaista on elää keskellä pimeyttä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *