Hae
Koivulan Emäntä

Haaveissa loma perhe-elämästä – Aikaa parisuhteelle, aikaa itselle

Kuva: Pixabay

Viime kesän yhteisen kesäloman jälkeen aloin pohtimaan omaa lomaa. Kuinka toivoisin itselleni täydellisen loman, jossa olisi vain minä, hyvä kirja ja kahvia niin paljon kuin jaksaisin juoda. Tämä oli ensimmäinen kerta minun 16 vuoden äitiuran aikana, jolloin toivoisin lomaa perheestä. Ensimmäistä kertaa toivon täydellistä hiljaisuutta, ilman jatkuvia vaatimuksia ja minuuttiaikataulua, joka  pettää joka ikinen päivä.

Aloin haaveilemaan kuinka pakkaisin lasteni kamat kasaan ja veisin heidät jonnekin viikoksi tai edes yhdeksi viikonlopuksi, jolloin voisin lukea kirjaa, kävellä rauhallisesti hiljaisuudessa ja nauttia luonnon äänistä. Tai ainakin nukkua pitkään ja syödä aamiaista sängyssä. Olla vaan koko päivä, ilman ohjelmatoimiston virkaa ja täyttämässä jokaista toivetta tai vaatimusta.

Haaveiden kupla puhkesi ja ymmärrän haaveilevani mahdottomasta. Tässä hetkessä  ja elämäntilanteessa loma ei ole mahdollinen. Ehkä viiden vuoden päästä. Samalla kuoppasin haaveen, jossa viettäisin mieheni kanssa niitä kuuluisia lemmenlomia, joita kaikki parisuhdeterapeutit ja -valmentajat korostavat. Antamalla aikaa parisuhteelle, parannetaan suhteen laatua. Parisuhde kaipaa hoivaa.

”Antakaa aikaa toisillenne! Hoitakaa parisuhdetta! Lähtekää kahdestaan lomalle!”

Helppohan sitä on neuvoa. Toteutus on vain se toinen juttu. Ilmeisesti kaikki parisuhdeoppaat on tehty pariskunnille, jossa on laajat tukiverkostot ottamassa lapsia hoitoon. Ei toimi nämä vinkit perheelle, joka hoitaa itse kaiken. Aina. Olisikin virkistävää lukea sellainen parisuhdeopas, jossa ei ensimmäisenä kehoiteta lähtemään nautinnon täyteiselle lomalle vaan kerrotaan kuinka selvitä ruuhkavuosista ilman lastenhoitoapua.

Tyydyn tilanteeseen. Yritän nauttia hetkestä, kun pääsen karkaamaan esikoisen kanssa kahdestaan kaupungille. Sekä niistä päivistä, kun uhmakas kolmivuotias on isänsä kanssa mökillä ja minä olen kuopuksen sekä esikoisen kanssa kolmistaan kotona. Saan ihan pikkaisen hengittää ja ehkä varastettua hetken pidemmän kahvitauon kuin arjessa tavallisesti.

Haaveilen pienestä kaupunkilomasta esikoisen kanssa, ilman pienimpiä. Hetken lomasta ruuhkavuosista. Sitten taas jaksaa, kun saa edes yhden kokonaisen yön nukuttua.

Parisuhde saa odottaa. Se jaksaa kyllä odottaa, koska ymmärrämme tilanteen. Ja onhan meillä illat ja yön pimeimmät tunnit.

Katson vieressäni nukkuvia poikiani. Rakkauden tunne valtaa kehoni jokaisen sopukan. En ehkä osaisi ollakaan heistä lomalla. Haluan vain rutistaa entistä tiukemmin nuo ihanat lapseni syliini, kuulla heidän hengityksen ja tuntea painon sekä lämmön vasten kehoani.

Tämä on minun elämäni nyt. Olen sen valinnut, enkä kadu tippaakaan. Lomailla ehdin myöhemmin, minulla koko elämä aikaa. Lapset ovat pieniä vain kerran.

Terkuin, Kati

Vierustan naiset: Kerrotaanko vanhemmille?

Kuva: Pixabay

Elämäntilanne muuttui ja niin tuntuu kaikki aikataulut pettävän. Elämä menee jonkinlaiseen shokkitilaan. Kaikkea pitäisi tehdä, mutta mitään ei tunnu saavan aikaiseksi. Sitten astuu mukaan itsensä ruoskinta ja parjaaminen. Ja se ei tietenkään hyödytä lainkaan, pikemminkin päinvastoin. Kamalaa myöntää ettei olekaan superihminen. Olenkin vain tavallinen ihminen, jonka pitää toisinaan priorisoida elämäänsä.

Tämän vuoksi Vierustan naisten tarina ei saanut jatkoa maanantaina. Yritin, mutta en saanut aikaiseksi. Maanantai muuttui tiistaiksi ja lopulta venyi tähän päivään eli keskiviikkoon. Mutta nyt tänään odotettu osa näiden upeiden naisten tarinaa. Tarinassa palataan siihen tilanteeseen, kun Anni kertoo vanhemmilleen Hymystä.

Kerrotaanko?

”Tytöt ottivat Hymyn vastaan paremmin kuin ikinä olisin voinut haaveillakaan (Kun Hymy saapui taloon.). Seuraava askel olikin kertoa ilouutinen vanhemmilleni, veljelleni ja tämän vaimolle. Kaikki tuntui niin täydelliseltä, että aloin pelkäämään negatiivista vastaanottoa. En tiedä muuta syytä pelolleni, mutta sillä hetkellä sekin riitti. Onhan se normaalia jännittää uuden seurustelukumppanin esittelyä omille läheisilleen. Lisäksi olin samalla tulossa ulos kaapista, joskaan en sinne varsinaisesti ollut edes ehtinyt kunnolla sulkeutumaan. Tiesin perheeni olevan järkevä, mutta en voinut tietää, mitä ajatuksia heissä heräisi, kun kyseessä olisikin oma lapsi, sisko yms. 

Stressasin lopulta turhaan. Perheeni oli vilpittömästi onnellinen puolestamme, niin kuin myös muut läheiset sukulaiset ja kaverit. Valitettavasti vielä tänäkään päivänä kaikki ei ole yhtä suvaitsevaisia ja aivan jokaista meidän suhteemme ei ole miellyttänyt. Uskon kuitenkin, että antamalla aikaa, hiukan hitaamminkin lämpenevät näkevät lopulta sukupuoliasian yli ja tajuavat meidän olevan kaksi hyvin onnekasta ihmistä, jotka yksinkertaisesti sopivat yhteen. 

Tiedostamme pääsevämme tämän päivän Suomessa helpolla. Suuri arvostus kuuluu menneiden sukupolvien tienraivaajille. He ovat kestäneet, valistaneet ja taistelleet tasa-arvon puolesta. Vieläkään yhteiskuntamme ei ole täysin valmis, mutta olemme kiitollisia naapurustomme lämpimästä vastaanotosta ja tyttöjen koulun henkilökunnan sekä koulukavereiden vanhempien suhtautumisesta perheeseemme. Perheemme on osa Jokelaa.” – Anni Halen

Rakastan tätä Annin ja Hymyn tarinaa. Tämä on osoitus siitä, että Suomi voi muuttua. Pala palalta, vähän kerrallaan astelemme kohti sellaista Suomea, jossa olemme kaikki oikeasti tasa-arvoisia ja voimme olla ylpeitä siitä keitä me olemme. Hienoa!

Terkuin, Kati