Hae
Koivulan Emäntä

Syksyn kutsumattomat vieraat – Väsymys ja sokerikoukku

Pimenevät illat, riisutut puut, sateinen ja sumuinen sää. Kesä heittää hyvästejä. Yhtä nopeasti kuin se tuli, niin yhtä nopeasti se on poissa. Kesän katoaminen jättää tyhjän onton tunteen.

Aurinko ei enää houkuta liikkumaan, nousemaan ylös ja lähtemään luontoon. Kolea, pimeä ja kostea ilma tuntuvat vastenmielisille tällaiselle lämpöä rakastavalle ihmiselle. Pukemis- ja riisumisrumba myös hillitsevät ulkoiluintoa erittäin tehokkaasti.

Pimeys ja sisälle vetäytyminen sekä niiden mukana tuoma yksinäisyys väsyttävät. Tunnen olevani normaalia väsyneempi. Pakolliset asiat hoituvat hammasta purren. Harrastukset tuntuvat pakko pullalle. Joudun käyttämään kaiken liikenevän energian, jotta saan pakotettua itseni liikkeelle ja hoitamaan edes sen vähimmäismäärän.

Unohdan itseni. En jaksa hoitaa ja huolehtia itsestäni. Nousen, puen ja toimin autopilotilla. Välillä havahdun horroksesta ja jaksan keskittyä tähän hetkeen. Ajatukset eivät meinaa pysyä kasassa ja keskittyminen tuntuu olevan suorastaan mahdotonta. Päässä vaan jyskyttää mitä pitäisi tehdä. Pitäisi sitä, tätä ja tota. Mutta en saa itseäni toiminaan vaikka kuinka tahtoisin.

Minulla on viha rakkaus suhde syksyyn. Vaikka toisaalta rakasta pimeitä iltoja villasukissa ja tuikkivien kynttilöiden valossa, en pidä sen tuomasta väsymyksestä ja laiskuudesta. Koen itseni huonoksi ja riittämättömäksi ihmiseksi.

sokerikoukku

Kuva: Pixabay

Kuten monet muutkin, niin myös minä yritän nitistää väsymyksen sokerilla. Sokeri humahtaa päähän ja antaa nopean virtapiikin. Mutta kuten kesä, niin sokerin tuoma huumaava tunne ja virkeys katoavat yhtä nopeasti kuin tulevat. Lopulta jäljelle jää moninkertainen väsymys, pahaolo, sekä pettymys itseensä.

Syksyisin syömiseni painottuu herkkuihin. Himoitsen niitä. Olen sokerikoukussa. Herkut ovat minun heroiini, niiden avulla jaksan aina hetken kerrallaan. Siihen seuraavaan herkkuhetkeen. Jaksan valvoa ehkä viisi minuuttia pidempään tai leikkiä lasten kanssa. Kuvittelen, etten voi elää ilman herkkuja. Näiden tekosyiden siivittämänä sallin itselleni aina uuden ja uuden herkkuhetken.

Herkkujen suurkulutus on alkanut näkyä. Vaatteet kiristävät, iho kukkii ja turvotusta on ilmestynyt kasvoihin sekä sormiin. Sokeri saa voimaan pahoin, mutta en silti osaa lopettaa. Pimeys ja väsymys tekevät sen, etten jaksa tapella houkutuksia vastaan. Alistun kohtaloon ja avaan taas uuden karkkipussin.

Tällä hetkellä en ole vielä valmis ottamaan itseäni niskasta kiinni. Tiedän, että en tulisi siinä onnistumaan, joten en edes vaivaudu yrittämään. Tiedostan, että epäonnistunut yritys aiheuttaisi kohdallani vieläkin villimmän herkuttelun ja johtaisi pahimmillaan masennukseen. Vielä toistaiseksi koen kuitenkin hallitsevan tilanteen. Ainakin näennäisesti.

Alan henkisesti valmistautumaan muutokseen. Pikku hiljaa lapsen askelin. Suljen itseltäni yhden herkun kerrallaan. Ensin kiellän irtokarkit, sitten suklaan ja viimeisenä pois suljen jäätelön. Asetan tavoitteen: HERKUTON LOKAKUU.

Saa nähdä miten selviän. Kaatuuko yritys ensi metreillä? Vai onnistunko helposti. Rooman matka heittää hieman kapuloita rattaisiin ja tämän vuoksi aionkin sallia itselleni Roomassa herkkuja kohtuudella. Eihän ulkomailla syötyjä herkkuja lasketa? Eihän?

Terkuin, Kati

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *