Hae
Koivulan Emäntä

Työelämän oravanpyörä ja hukassa oleva ihminen

Tämän päivän työelämä on kirisynyt. Työntekijöiltä vaaditaan nykypäivänä lähes ihmeitä. Pitää olla joustava, tuottava, taloudellinen, innovatiivinen, osata miljoona eriasiaa tietokoneohjelmista venäjän kieleen sekä olla vielä taiteellinen ja mielellään matemaattisesti lahjakas, sosiaalista älykkyyttä unohtamatta.

Kuva: pixabay

Voiko tällaisessa työtilanteessa kroonisesti sairas kolmen lapsen äiti enää kilpailla? Varsinkin jos terveet ja lapsettomat ihmiset tuntuvat olevan kadoksissa työelämässä, miten siinä pienten lasten ja sairauksien kanssa enää lähteä kilpailemaan. Tilanne tuntuu silmissäni melko mahdottomalle.

Sain jokin aika sitten ystävältäni Mantalta kirjeen, joka pysäytti minut ja sai lopullisesti avaamaan silmäni työelämän raadollisuudelta.

Kirje Mantalta

”Hei Kati, 

Tuossa jokin aika sitten kirjoitit palautteesta, jonka sait työpaikaltasi. Lähdin sinulle kirjoittamaan, koska jouduin tänään samanlaiseen tilanteeseen. 

Minä sain potkut keikkatyöpaikaltani. 

Sain tänään leipätyöpaikassani ollessani puhelun keikkatyöpaikaltani. Minulle kerrottiin, että kollegani, työkaverit olivat sanoneet minusta, että olen oma-aloitteeton, en osaa kohdata asiakkaita, en osaa puhua oikein. Kerrottiin minulle toki, ettei tätä haluttu minulle kertoa, kun lomailin viime viikon ja toivotettiin onnea jatkoon. Puhelu oli todella ikävä ja itkun pidättely oli hyvin haastavaa. Jollain ihmeen keinolla kuitenkin sain pidettyä itkun poissa niin kauan kuin olin tapaamassa asiakasta. 

Päästyäni ulos, soitin ystävälleni ja siinähän se itku tulikin. Ja se tuli kovaa. Tajuntaan iski, että olenko minä edes oikealla alalla, jos koko ajan sataa kuraa niskaan siitä, etten osaa sitä ja tätä ja vielä tuotakin. Mitä minä muka osaisin edes tehdä? Minä en ole missään erityisen lahjakas; en osaa piirtää, olen kömpelö, en osaa soittaa jos suutani ei lasketa. En ole liikunnallisesti lahjakas, minulla ei ole erityistaitoja. Minä en ole mitään, olen pelkkä tavallinen taatelin tallaaja. 

Kuva: pixabay

Täytin tuossa joku aika sitten 35. Koen olevani elämäni käännekohdassa. Kaipaan elämääni uutta, mutten tiedä mitä se on. Haluaisin uuden työpaikan, mutta mitä minä teen, kun en osaa mitään? Olen laittanut useita hakemuksia uusiin paikkoihin, missään ei ikinä valinta osu minuun. Minä olen pitkään luullut, että sosiaaliala on minun juttu. Mikä on minun juttu, jos ei tämä? Aina voisi varmasti mennä kaupan kassalle, mutta siinä pitäisi laskea, vaikka kone antaakin vastauksia. Minä en osaa laskea, minulla on oppimisvaikeuksia. Aina voisi siivota, minä olen maailman laiskin siivooja ja siinäkin todella huono. Varastolle pääsisi ilman kokemusta, mutta ei minun fyysinen kunto (lähinnä työtapaturman aiheuttama selkävamma) kestäisi sitäkään. En osaa edes leikata suoraan, joten käsityöammateista on turha haaveilla. Olen tehnyt ammatinvalintatestejä, aina löydän itseni sosiaalialalta. 

Aina olisi mahdollisuus lähteä yrittäjäksi. Voisin tuottaa erilaisia sosiaalipalveluita, ehkä opiskella lisää, jotain kenties jotain työmenetelmiä, terapeuttisia menetelmiä. Mutta juuri nyt minun on vaikea keskittyä ajattelemaan tai edes haaveilemaan mistään, koska olen pysähtynyt. Se, että minulle kerrottiin, että olen kaikkea sitä, mitä en osannut olevani kuvitellakaan, on jotain niin mieltä alentavaa, etten osaa edes sanoin sitä kuvailla. Puhuin parin ystäväni kanssa aiheesta, jotka tietenkin tyrmäsivät kaikki minusta sanotut kommentit. Mutta juuri tällä hetkellä minun on kovin vaikea uskoa mitään. 

Rakkaudella, Manta”

Olemmeko jo alle 4kymppisinä käytettyä tavaraa ja kohtalomme sinetöity? Vai voisiko meillä olla vielä mahdollisuus johonkin uuteen? Tämän päivän työmarkkinoilla ei tunnu olevan kovinkaan paljoa kysyntää 4kymppiä lähenevälle, kroonisesti sairaalle ja kolmen lapsen äidille. Työnantajat laskevat riskit ja toteavat tällaisen yksilön olevan mahdollisesti kallis. Kiitos ja näkemiin.

Minulla on kuitenkin vielä taistelutahtoa. Jos kukaan ei minua palkkaa, niin työllistän itse itseni. Rupean omaksi pomokseni. Ja kuka onkaan parempi pomo minulle, kuin minä itse?

Terkuin, Kati

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *