Hae
Koivulan Emäntä

Pitääkö naisten olla tänä päivänä supersankareita?

Kuva: pixabay

Tämän päiväinen trendi, jossa naisen pitäisi pystyä tekemään kaikki, ärsyttää. Se on standardi mihin kroonisesti sairaan on melkein mahdotonta päästä. Maailma on alkanut vaatimaa supersankareita, vähempi ei enää riitä.

Olen täysin väsynyt tähän. En halua olla supersankari, joka pystyy tekemään kaiken. Se on loppuun kuluttavaa.

Myönnän, en pysy enää työelämän vaatimuksissa. En yksinkertaisesti kykene tekemään 10-14 tuntisia työpäiviä ja siihen päälle vielä kehittymään ammattilaisena vapaa-ajalla. Niin ja toki minun pitäisi olla samalla myös joustava, luova, innovatiivinen sekä ratkaisukeskeinen. Ja vaikka minut on palkattu tekemään vain yhtä tehtävää, niin silti minun tulee moniosaaja. Tulee hallita tekniikka, sosiaaliset tilanteet, matemaattista ongelmaratkaisutaitoja pitää olla, lakipykälät osata etu- ja takaperin, luetteloa voisin jatkaa loputtomiin.

Jos se riittäisi, että pysyy työelämässä mukana ja sen kehityksessä, niin en valittaisi. Mutta kun se ei riitä. Myös kotona pitää olla supersankari.

Työt jatkuu kotona. On siivoamista, ruuanlaittoa, kaupassa käyntiä ja miljoona pientä asiaa. Tulee muistaa ekologisuus, kestäväkehitys sekä kotimaisuus. Mielellään myös luomu- ja lähituotanto. Aina ja kaikessa.

Entäs sitten se perhe ja lastenkasvatus? Kiintymyssuhdevanhemmuus ja lapsentahtisuus on tällä hetkellä pinnalla ja muut kasvatustavat ovat vanhanaikaisia eivätkä vastaa tätä päivää. Lapsille ei saa koskaan huutaa tai hermostua, ettei aiheuta traumoja. Sillä nykyään lapset traumatisoituvat kaikesta, myös siitä jos vanhempi on hiljaa, ettei vain sano rumasti suutuspäissään.

Lapsille tulee tarjota monipuolisesti erilaisia virikkeitä. On ymmärrettävä, ettei tv ole lapsenvahti ja ruutuaika on pidettävä kohtuudessa. Mutta samalla kuitenkin on huomioitava, kuinka kaikki toiminta on nykyään netissä ja sovelluksissa.

On muistettava lasten vanhempainillat ja myyjäiset. Kaikkiin on osallistuttava, koska myös Pirjo-Matinkin vanhempi osallistuu ja jos sinä et osallistu, niin muut joutuvat tekemään sen sinun osuuden. Ethän sinä halua, että muut kärsivät sinun saamattomuutesi vuoksi? Pahimmassa tapauksessa sinun lapsesi jää joltakin retkeltä pois, koska sinä et leiponut niitä perhanan mokkapaloja myyjäisiin. Hyvin menee, jos on vain yksi lapsi. Kusessa ollaan, jos niitä lapsia onkin useampi. Mutta kuka hullu nyt tekeekään enempää kuin 1,7 lasta?

Nyt, kun se koti on hoidettu ja lapset kasvatettu, niin tulee sen parisuhteen vuoro. Sille tulee voida antaa aikaa ja siitä on pidettävä huolta. Seksiä ja läheisyyttä tulee olla vähintään kaksi kertaa viikossa. Kyllä. Kahden keskisiä karkumatkoja on järjestettävä arjen keskelle. On lomailtava yhdessä, ihan kahdestaan ja tämän lisäksi vielä perheenä. Yhtälöä vaikeuttaa se tosiasia, että lomaa on yleensä se viisi viikkoa vuodessa, joista pitäisi saada järjestymään kaksi ja puoli kuukautta kesään, jolloin lapset lomailevat. Niinpä niin.

En tiedä uskallanko enää ottaa tähän mukaan sen kuuluisan oman ajan. Ja ne harrastukset? Niin, liikkuahan pitää. Liikuntaa pitäisi pystyä harrastamaan vähintään kolme tuntia viikossa ja tähän päälle hyötyliikunta, kuten kävely kauppaan tai pari tuntia pulkkamäessä lasten kanssa, jossa sinä vedät ne mussukat sinne mäen huipulle useita kertoja, etkä vain seiso rinteen alanurkassa. Ne on vain tekosyitä, jos ei muka ole aikaa harrastaa liikuntaa. Se on laiskuutta ja saamattomuutta, jos sorrut 12 tuntisen työpäivän jälkeen sohvan nurkkaan katsomaan tv:tä.

Lisäksi vapaa-ajalla olisi suotavaa harrastaa jotain vapaaehtoistyötä taikka olla järjestöaktiivi. Täytyyhän sitä jokaisen kantaa kortensa kekoon.

Vielä viimeisenä olisi ne sukulaiset ja ystävät. Heille pitää järjestää aikaa, viettää vapaa-aikaa ja olla mukana elämässä. Jos joku muuttaa, niin siellä on oltava muuttoapuna. Sairastuneen luona pitää käydä ja viedä viikon ruokatarpeet. Eikä unohdeta kaikkia merkkipäiviä, jolloin tulee muistaa läheiset ja osallistua juhlimaan tärkeitä päiviä.

Kyllä, supersankari tässä pitää olla, jotta tähän kaikkeen pystyy.

Tunnustan, olen vajavainen. Lintsaan vanhempainilloista, maksan salikortista, mutta en käy siellä, en vietä mieheni kanssa laatuaikaa ja unohdan toisten synttärit. Huudan toisinaan lapsille ja annan tv:n hoitaa lapsenvahdin virkaa. Töissä saatan pitää liian pitkiä kahvitaukoja ja anna paperipinon kertyä pöydälle. Välillä koti muistuttaa enemmän kaatopaikkaa kuin kotia.

Pidän sormet ristissä ja toivon tämän riittävän. Ehkä en ole aiheuttanut lapsilleni liian pahoja traumoja?

Terkuin, Kati

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *