Hae
Koivulan Emäntä

”Äiti, miksi sä itket?” – 5 vinkkiä miten kertoa lapselle kuolemasta

Äiti, miksi sä itket

Lemmikkiä ottaessa omistaja ottaa itselleen suuren vastuun, tulee vastuu lemmikin elämästä ja kuolemasta. Ihanaa söpöä pentua katsellessa, harvemmin tulee ajatelleeksi, että joku päivä minä tulen päättämään tuon elämän. Kun se päivä tulee vastaan, sitä toivoo tekevänsä oikein. Hankkiessani ensimmäisen lemmikin, päätin etten koskaan tule antamaan tämän kärsiä ja tulen tekemään rohkeasti päätöksen lopettamisesta, kun lemmikki ei voi enää elää sille tyypilliseen tapaan. Työnsin tämän asian pois mielestä ja keskityin elämään, sillä KUOLEMA on tabu. Siitä ei puhuta eikä sitä ajatella. Tämän vuoksi kuolema pääsee yllättämään. Vaikka sen on kohdannut useasti, silti se tuntuu joka kerta uudelle, pahalle ja niin niin lopulliselle.

”Äiti, miksi sä itket?”

Kyyneleet virtaavat taas pitkin poskia. Yritän nieleskellä kurkkuun nousevaa palaa ja etsiä sanoja, kun kuulen uudelleen kysymyksen: ”Äiti, miksi sä itket?” Kysymys kuuluu nyt vaativammin, haluten selitystä. Ajatukset risteilevät päässä, enkä saa niistä millään kiinni. Pinnistelen muistista oikeaa tapaa lähestyä asiaa.

Minun lapsuudessa lemmikkien kuolemasta kerrottiin heidän muuttaneen maalle. Mikä oli kornia, sillä asuimme tavallaan maalla. Talomme sijaitsi Helsingin lähiössä. Meillä oli iso piha, peltoa ympärillä, metsä ja virtaava joki aivan talon vieressä. Ymmärsin tämän jo pienenä ja ihmettelin ääneen, miten maatalossa voisi olla meidän rakkaalla lemmikillä paremmin asiat kuin kotona, jossa oli jo elänyt vuosia.

Tästä huolimatta lemmikin vanhuudenpäivillä jossain kohtaa isä pakkasi tämän auton kyytiin ja palatessaan kertoi vieneensä lemmikkimme maalle, jossa se pääsee viettää hyviä vanhuudenpäiviä. Jep, ihan kuin sillä olisi ollut paremmat oltavat joidenkin vieraiden luona! Tuli aika, kun tajusin, että kaikki ne maalle viedyt lemmikit oli oikeasti kuolleet. Olin katkera, minua oli huijattu. Silloin päätin, että minä en ainakaan koskaan tule viemään meidän lemmikkejä maalle. Vuosia myöhemmin tajusin miten vaikean paikan edessä isäni oli, enkä itsekään osannut toimia vastaavassa tilanteessa yhtään järkevämmin.

Ensimmäisen kerran jouduin puhumaan lapselle kuolemasta esikoisen ollessa kolme vuotias. Se oli ensimmäisen kerta, kun jouduin tekemään päätöksen perheemme lemmikin lopettamisesta. Lapselle selitin tapahtumaa, että Guru-koira oli niin vanha, joten se nukkui pois eikä tämän vuoksi tule enää koskaan meidän luokse.

VIRHE!!! Siinä meni useampi viikko, että saatiin tyttö nukkumaan. Ressukka alkoi pelkäämään nukkumista. Ajatteli, että jos nukahtaa, niin ei herää enää. Vuoden mutsi, aiheutti hirveät traumat pienelle lapselle.

”Sä oot nyt kivuista vapaa”

Tämä vuosi on ollut meidän perheessä surun vuosi. Tammikuun 30. päivä saattelimme meidän upean Sissi-koiran viimeiselle matkalleen. Olimme juuri alkaneet toipua kolahduksesta, kun nivelrikko alkoi vaivata Soloa. Keväällä aloimme juoksemaan eläinlääkärissä hakemassa tulehduskipulääkettä. Kelmin saapuessa taloon ilostuttamaan päiviämme, Solo taas virkistyi. Kesä meni mukavasti, ilman huolen häivää.

Syksyn ja sateiden saapuessa, palasi Solon kivut. Uusi tulehduskipulääke. Ei muutosta. Siirrytään vielä vahvempaan injektiolääkkeeseen. Katson sydän pirstaleina, kuinka Solo jaksaa hädin tuskin kävellä korttelin ympäri. Välillä joutuu menemään kolmella tassulla, kun kipu ottaa ylivallan.

Viikko takaperin päässäni alkoi soimaan Laura Närhen ”Mä annan sut pois” – biisi. Ymmärrän, että nyt on aika. Minun on päästettävä irti. Biisi on merkki. Sanat vain voimistuvat päässäni.

Mä annan sut pois

Mä päästän sut pois

Vaikka sattuu….

Ei oo muutakaan enää antaa

Luovutaan toisistamme hiljaa

Niin minä romahdin. Itkin aivan hysteerisesti lasteni edessä. Sopersin, kuinka olen pahoillani. Kun olimme kaikki itkeneet tarpeeksi ja kyyneleet kuivuneet, kerroin eläimen mukana tulevasta vastuusta. Keskustelimme kuinka Solo oli kipeä eikä eläinlääkäri pysty sitä enää parantamaan. Muuta vaihtoehtoa ei ole, kuin päästää Solo kivuista.

Hyvästelimme meidän rakkaan koiran. Jokainen vuorotellen. Kun Solo oli saatettu viimeiselle arvoiselleen matkalle, minulta varmistettiin monta kertaa, etteihän Solo tunne enää kipuja ja rakastihan se meitä. Vakuutin Solon olevan nyt täysin kivuton ja rakastaneen meitä koko sydämestään. Nyt Sololla on kaikki hyvin ja hän on leikkimässä parhaiden ystäviensä, Frodon ja Sissin, kanssa.

Myöhemmin illalla keskustelimme siitä, että on ok olla surullinen. Myös äiti ja isi on surullisia. Ja jos on surullinen, niin on ihan okei itkeä. Saa olla myös vihainen, sillä onhan se ihan huutava vääryys, että hyvien on lähdettävä aivan liian aikaisin.

Meillä on välillä itketty ja ikävöity Soloa ja välillä Sissiä, välillä muisteltu kaiholla ja pohdittu, ovatko he nyt taivaassa ja millaista siellä on. Toisessa hetkessä ollaan oltu vihaisia epäreilulle elämälle. Ja sitten taas onnellisia, että Solo sai olla meidän kanssa monta upeaa vuotta, joihin mahtuu mahtavia muistoja.

Miten kertoa lapselle kuolemasta?

  1. Ole rehellinen. Puhu asiasta kuitenkin lapsen ikätasoisesti. Älä käytä kiertoilmaisuja, sillä ne voidaan tulkita todella väärin. Älä puhu pois nukkumisesta tai maalle viemisestä, saatat aiheuttaa niillä pahemman trauman. Ja kuitenkin joku päivä lapsi saa kuulla kuolemasta, eli miksi ei silloin kun se on ajankohtainen?
  2. Anna lupa surra. Jokainen suree omalla tavallaan. Toinen puhuu, toinen itkee, toinen sulkeutuu. Kaikki tavat surra on oikein.
  3. Vanhemmallakin on tunteet. Ei lapsi siitä hajoa, jos vanhempi itkee tai tiuskii. Enemmän lasta hajottaa se, jos vanhemmalle ei ole lainkaan tunteita. Joten älä pidättele myöskään omia tunteita, ne ovat paras tapa opettaa lapselle, että kaikki tunteet ovat sallittu.
  4. Elämä jatkuu. Vaikka joku on kuollut sinä olet vielä täällä ja elämä jatkuu. Aurinko nousee joka päivä. Naurakaa ja hassutelkaa.
  5. Muistelkaa yhdessä. Muistot elää meidän sydämessä aina. Kuolleesta saa ja pitää voida puhua. Joku päivä kipu helpottaa ja sitä voi muistella ilman itkua. Tehkää yhdessä hauta, jonka luona voi jatkossa käydä muistelemassa pois mennyttä. Taikka sirotelkaa yhdessä tuhkat esim. omalle pihalle tai paikkaan jossa olette yhdessä viettäneet aikaa (muistakaa tarkistaa hautaukseen ja tuhkien sirottamiseen liittyvät säädökset)

Oli kyseessä koira tai ihminen, niin kuolemasta puhuminen on aina vaikeaa. Mutta ehkä se helpottaa, kun antaa myös itselleen luvan tunteisiin. Kaikki tunteet ovat sallittu ja kaikki suhtautuminen on oikein. Väärää tunnetta ei ole.

Koivulassa on nyt hiljaista. Ei kuulu enää hassua mölinää, kun vaaditaan ylimääräisiä herkkupaloja, rapsutuksia taikka leikkiseuraa. Ei haukahdusta oven käydessä ja sitä seurannutta iloista juoksurallia ja ulvontaa. Vain yhdet pienet tassut rapisevat lattialla. Pahinta on tämä tyhjyys. Tänne jäi koko perhe kaipaamaan ja ikävöimään.

Kiitos vuosista 2008-2018

Rakkaudella, Kati

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *