Hae
Koivulan Emäntä

Lukusuositus: Röyhkeyskoulu

*Sisältää mainoslinkkejä

Olen saanut viime aikoina useita lukusuositus -pyyntöjä. Lukijat ovat laittaneet minulle viestiä ja kysyneet, mitä luen opintoihini liittyen sekä vapaa-ajalla. Luenko jotain todella mielenkiintosta? Monet minut tuntevat tietävät minun olevani lukutoukka. Minulla on usein kolmekin kirjaa kesken, joita luen sekaisin aina fiiliksen mukaan. Lisäksi luen lapsilleni todella paljon lastensatuja ja -romaaneja sekä pienempiä kuvakirjoja. Joka viikko tulee luettua useita kirjoja.

Äänikirjat

Ensimmäisen kerran sain noin puolivuotta sitten pyynnön tehdä blogiini lukusuositus osion. En kuitenkaan ole saanut sitä aikaiseksi vaikka ajatus houkutti. Ongelmaksi koitui se, että ajattelin ettei minun kirjamieltymykseni palvele ketään ja onko minulla ylipäätään mitään sanottavaa lukemistani kirjoista. Viime aikoina olen alkanut muuttaa ajatusta tästä, sillä olen lukenut todella monta erittäin hyvää kirjaa, joista olen enemmän kuin innoissani. Esimerkiksi aiemmin tässä kuussa vinkkaamani ”Pysäytä tunnesyöminen” oli todella loistava kirja, jonka lukeminen edottomasti kannattaa. Se avasi ainakin minun silmäni.

Joten tästä eteenpäin alkaa aika ajoin ilmestymään lukusuositus -avainsanan alle erilaisia lukusuosituksia. Aina, kun saan käteeni mielestäni loistavan kirjan tulen siitä kertomaan oman mielipiteeni. Lukusuositus voi olla meidän lapsia puhuttava lastenkirja, elämäntaito-opas, romaani taikka tietokirja. Nämä voivat olla äänikirja taikka tavallinen kirja. Mitä vain.

Röyhkeyskoulu

Muutama viikko takaperin sain Tuuma-kustannukselta arvostelukappaleen Jenni Janakan Röyhkeyskoulu. Tämä kirja osui ja upposi. Kirjaa lukiessa eteenpäin ymmärrän mitkä asiat ovat aina olleet minun menestykseni esteenä. Kirjasta löytyvien tehtävien tekeminen on tuntunut äärimmäisen työläälle ja kaikkia en ole uskaltanut tai edes voinut toteuttaa. Mutta jo tehtävien lukeminen ja niiden vaativuuden ymmärtäminen on saanut minut tiedostamaan itsestäni ja omasta toiminnastani uusia asioita.

Olen aina tiedostanut, että olen ns. kiltti tyttö. Haluan olla toisille mieliksi, minun on vaikea sanoa ei ja kritiikin kestäminen tuntuu toisinaan aivan sietämättömälle. Kirjan tehtävä nro. 21 sai minut pohtimaan asioita taas entistä syvällisemmin.

Kun lupaudut tekemään toiselle jotain, pysähdy miettimään, teitkö sen siksi, että halusit vältellä mahdollisia ikävyyksiä tai epämukavaa hetkeä, jonka kieltäytyminen olisi aiheuttanut?

Niinpä niin, kirja vahvistaa tosiasiaa minusta. Välttelen epämukavia hetkiä ja konflikteja, joten suostun tekemään asioita, joita en muuten tekisi.

Kiltti tyttö ei pääse pomoksi

Röyhkeuyskoulu -kirja on meille kaikille kilteille tytöille, jotka haluavat elämältään hieman jotain muutakin tyytyä tilanteeseensa ja miellyttää muita. Vaikka olemme oppineet, että vaatimattomuus on kaunista, se ei kuitenkaan vie meitä eteenpäin työuralla. Sanonnassa ”Kiltti tyttö ei pääse pomoksi” on vinha perä. Kun mietimme millä sanoin kuvaamme pomoja, niin sieltä ei löydy sanaa kiltti. Pomot ovat itsevarmoja, jämäköitä, ilmaisevat itseään sujuvasti, eivätkä pyytele turhaa anteeksi.

Röyhkeyskoulu kirjassa on loistavia havaintoja naisten elämästä ja asemasta työmarkkinoilla, miksi me emme edelleenkään pärjää työmarkkinoilla vaikka elämme niin kutsutussa tasa-arvon maassa sekä miten historia edelleen vaikuttaa meidän ajatteluun ja toimintatapaan. Röyhkeyskoulun tavoitteena on opettaa näkemään oma osaaminen ja luottamaan itseen. Naisten on aika oppia ilmaisemaan omia mielipiteitään häpeilemättä ja anteeksipyytelemättä. On jo aikakin tulla lokeroista ulos ja näyttää mihin pystymme. Naiset eivät ole vain niitä hiljaisia kilttejä työntekijöitä vaan meistä on moneksi.

Röyhkeyskoulu on opas kuinka tulla itsevarmemmaksi. Kirjan tehtävien avulla etsitään fokusta ja pohditaan mihin oikeasti halutaan tähdätä. Tehtävät pistää miettimään, miten sinusta tulee entistä taitavampi ja pätevämpi. Kirja kannustaa meitä naisia jatkuvaan kehittymiseen ja ottamaan haltuun oma ala, oli se sitten mikä tahansa.

Minustako terapeutti? – Kokeilussa taideterapia

Taideterapia tunnit ovat osa seksuaaliterapeutin opintoja. En voi väittää, että olisin odottanut näitä tunteja innolla. Pikemmenkin ahdistus ja harmitus kuvasi fiilistäni taideterapia tuntien alkaessa. Mielessä pyöri kokemukset kouluajoilta. Töiden julkinen arvostelu ja numerointi. Luulit piirtäneesi upean teoksen, kunnes opettaja kertoi mitä kaikkia virheitä hän näkee työssä. Mielessä olivat ne pitkät hetket tyhjän paperin edessä, kun piti antaa mielikuvituksen lentää ja katsoa mitä syntyy. Ei syntynyt mitään. Kaikki muut kyllä sai aikaiseksi hienoja teoksia, mutta oma paperi pysyi valkoisena.

 

Kaikista pahinta mitä muistan kouluajoilta, oli maalaaminen. Vihaan maalaamista. Minä ihan oikeasti kirjaimellisesti vihaan maalaamista. Jos jostakin muista töistä sain numeroiksi 6 tai 7, niin maalaaminen oli joka kerta tuhoon tuomittu juttu. En osannut sekoittaa värejä oikein. Pensselin kanssa työskentely kömpelöä ja kaikki tekniikka aivan hukassa vaikka opettaja oli mielestään erittäin selkeästi opastanut asian. Ei kaikessa voi olla lahjakas. Maalaaminen ei ollut minun lajini. Sen myönnän.

Taideterapia – kaikki osaa maalata

25 vuotta myöhemmin olen taas koulunpenkillä ja aiheena maalaaminen. Kylmän hiki puskee ja kurkkua kuristaa. Päässä risteilee vain ajatukset, kuinka huono olin maalaamisessa. Silmissä vilahteli, kuinka tämäkin tunti tulee päättymään itkuun, kun minun työni tulee olemaan luokan surkein.

Hae alusta, ota paperi, liidut, maalit ja penselit. Kaikki osaa maalata! Nyt ei tarvitse jännittää. 

Saatiin ohjeistus. Alkaa rapina ja tohina. Innokkaat terapeuttiopiskelijat alkavat hakemaan työvälineitä. Työvälineet saatuamme eteen lähdetään liikkeelle. Kävellään, tanssitaan ja yritetään tyhjentää mieli. Yritetään saada yhteys kehoon ja  sen antamiin viesteihin.

Tavoitteena on maalata mielen maisemaa. Sitä mitä keho meille viestii. Istutaan alas ja nyt kaikki ottaa kumpaankin käteen liidun. Kaksi eri väriä. Silmät kiinni ja aletaan piirtämään. Ok, tämän osaan. Kun on piirretty liiduilla tarpeeksi kauan, saa avata silmät ja sitten aletaan maalaamaan. Saamme ohjeeksi maalta 40min ajan.

MITÄH?!?! Pitääkö mun maalata 40miinuuttia? Aina vaan uusia kerroksia? Oikeasti?

Äskeinen rentous katosi kuin pieru saharaan. Alkoi ahdistaa. Kämmenet alkoi hiota. 20 minuutin kohdalla olen varma, että olen maalannut ihan tarpeeksi kauan. Olen valmis. Olen kaikkeni antanut. Mitään ei ole enää jäljellä. Jos minulla oli jokin yhteys kehoon, niin nyt se on kadonnut.

Mieti mitä kehosi sanoo?

Kuuluu ohjeistus puolessa välissä. Juuri sillä hetkellä, kun olin valmis luovuttamaan. Mitä kehoni sanoo? Se käskee taistella ja paeta. Ei ainakaan enää maalata. Aistin kuinka kaikki ympärilläni antautuvat taideterapian vietäväksi. Mikä minussa on vikana, kun en saa lainkaan kiinni tästä? Lopulta näen jotain tummaa, mutta seassa on valonpilkahduksia. Ehkä se on se kadoksissa oleva innostus ja luovuus. Alan jälleen muistamaan, kuinka paljon rakastin kuvista, silloin kun töitä ei vain jatkuvasti arvosteltu.

Paperiin alkaa kuitenkin ilmestyä uusia värejä, kerroksia ja kuvia. Saan aikaan jotakin. Mieleni tyhjenee jälleen. Alan pohtimaan uusia värisekoituksia.

Uusi paperi eteen ja sitten maalataan seksuaalisuus. Noniin, mieli on tyhjä. Heittelen värejä paperille. Sudin, sottaan ja sekoitan. Mitä minä näen? Näenkö mitään. Näen sotkua. Näen sekamelskan kaikkea. Alkaa pikkaisen naurattaa. Sitähän se sekuaalisuuskin on. Sekamelska, jossa on vähän kaikkea. On tunnetta jos jonkinlaista, kaikki yhdessä sotkussa.

Miltä nyt tuntuu?

Okei, yhden taideterapia kerran jälkeen en voi sanoa mitään. En voi sanoa vihaani taideteriapiaa, mutta en uskaltanut siitä nauttiakaan, koska mieleen oli palannut ikävät muistot kouluajoilta. Mutta pari päivää myöhemmin huomaan jonkin prosessin alkaneen. Värit ovat alkaneet kiinnostaa. Innostun lasten kanssa tekemään taidetta. Lasten innostus tarttuu. Ehkä taideterpia voi olla minunkin juttu. Ehkä annan sille vielä uuden mahdollisuuden. Ainakin kiinnostus taideterapiaan heräsi.

Seksuaaliterapia opinnot ovat mieletön prosessi. Ihan huomaamatta, opintojen edetessä sitä alkaa ymmärtää itseään syvemmin. Ymmärtää omaa käytöstä ja tekemään mitä mielenkiintoisempia havaintoja. Olen joka seminaarin jälkeen entistä vakuuttuneempi, että olen oikealla tiellä.