Hae
Koivulan Emäntä

Minustako terapeutti? – Kokeilussa taideterapia

Taideterapia tunnit ovat osa seksuaaliterapeutin opintoja. En voi väittää, että olisin odottanut näitä tunteja innolla. Pikemmenkin ahdistus ja harmitus kuvasi fiilistäni taideterapia tuntien alkaessa. Mielessä pyöri kokemukset kouluajoilta. Töiden julkinen arvostelu ja numerointi. Luulit piirtäneesi upean teoksen, kunnes opettaja kertoi mitä kaikkia virheitä hän näkee työssä. Mielessä olivat ne pitkät hetket tyhjän paperin edessä, kun piti antaa mielikuvituksen lentää ja katsoa mitä syntyy. Ei syntynyt mitään. Kaikki muut kyllä sai aikaiseksi hienoja teoksia, mutta oma paperi pysyi valkoisena.

 

Kaikista pahinta mitä muistan kouluajoilta, oli maalaaminen. Vihaan maalaamista. Minä ihan oikeasti kirjaimellisesti vihaan maalaamista. Jos jostakin muista töistä sain numeroiksi 6 tai 7, niin maalaaminen oli joka kerta tuhoon tuomittu juttu. En osannut sekoittaa värejä oikein. Pensselin kanssa työskentely kömpelöä ja kaikki tekniikka aivan hukassa vaikka opettaja oli mielestään erittäin selkeästi opastanut asian. Ei kaikessa voi olla lahjakas. Maalaaminen ei ollut minun lajini. Sen myönnän.

Taideterapia – kaikki osaa maalata

25 vuotta myöhemmin olen taas koulunpenkillä ja aiheena maalaaminen. Kylmän hiki puskee ja kurkkua kuristaa. Päässä risteilee vain ajatukset, kuinka huono olin maalaamisessa. Silmissä vilahteli, kuinka tämäkin tunti tulee päättymään itkuun, kun minun työni tulee olemaan luokan surkein.

Hae alusta, ota paperi, liidut, maalit ja penselit. Kaikki osaa maalata! Nyt ei tarvitse jännittää. 

Saatiin ohjeistus. Alkaa rapina ja tohina. Innokkaat terapeuttiopiskelijat alkavat hakemaan työvälineitä. Työvälineet saatuamme eteen lähdetään liikkeelle. Kävellään, tanssitaan ja yritetään tyhjentää mieli. Yritetään saada yhteys kehoon ja  sen antamiin viesteihin.

Tavoitteena on maalata mielen maisemaa. Sitä mitä keho meille viestii. Istutaan alas ja nyt kaikki ottaa kumpaankin käteen liidun. Kaksi eri väriä. Silmät kiinni ja aletaan piirtämään. Ok, tämän osaan. Kun on piirretty liiduilla tarpeeksi kauan, saa avata silmät ja sitten aletaan maalaamaan. Saamme ohjeeksi maalta 40min ajan.

MITÄH?!?! Pitääkö mun maalata 40miinuuttia? Aina vaan uusia kerroksia? Oikeasti?

Äskeinen rentous katosi kuin pieru saharaan. Alkoi ahdistaa. Kämmenet alkoi hiota. 20 minuutin kohdalla olen varma, että olen maalannut ihan tarpeeksi kauan. Olen valmis. Olen kaikkeni antanut. Mitään ei ole enää jäljellä. Jos minulla oli jokin yhteys kehoon, niin nyt se on kadonnut.

Mieti mitä kehosi sanoo?

Kuuluu ohjeistus puolessa välissä. Juuri sillä hetkellä, kun olin valmis luovuttamaan. Mitä kehoni sanoo? Se käskee taistella ja paeta. Ei ainakaan enää maalata. Aistin kuinka kaikki ympärilläni antautuvat taideterapian vietäväksi. Mikä minussa on vikana, kun en saa lainkaan kiinni tästä? Lopulta näen jotain tummaa, mutta seassa on valonpilkahduksia. Ehkä se on se kadoksissa oleva innostus ja luovuus. Alan jälleen muistamaan, kuinka paljon rakastin kuvista, silloin kun töitä ei vain jatkuvasti arvosteltu.

Paperiin alkaa kuitenkin ilmestyä uusia värejä, kerroksia ja kuvia. Saan aikaan jotakin. Mieleni tyhjenee jälleen. Alan pohtimaan uusia värisekoituksia.

Uusi paperi eteen ja sitten maalataan seksuaalisuus. Noniin, mieli on tyhjä. Heittelen värejä paperille. Sudin, sottaan ja sekoitan. Mitä minä näen? Näenkö mitään. Näen sotkua. Näen sekamelskan kaikkea. Alkaa pikkaisen naurattaa. Sitähän se sekuaalisuuskin on. Sekamelska, jossa on vähän kaikkea. On tunnetta jos jonkinlaista, kaikki yhdessä sotkussa.

Miltä nyt tuntuu?

Okei, yhden taideterapia kerran jälkeen en voi sanoa mitään. En voi sanoa vihaani taideteriapiaa, mutta en uskaltanut siitä nauttiakaan, koska mieleen oli palannut ikävät muistot kouluajoilta. Mutta pari päivää myöhemmin huomaan jonkin prosessin alkaneen. Värit ovat alkaneet kiinnostaa. Innostun lasten kanssa tekemään taidetta. Lasten innostus tarttuu. Ehkä taideterpia voi olla minunkin juttu. Ehkä annan sille vielä uuden mahdollisuuden. Ainakin kiinnostus taideterapiaan heräsi.

Seksuaaliterapia opinnot ovat mieletön prosessi. Ihan huomaamatta, opintojen edetessä sitä alkaa ymmärtää itseään syvemmin. Ymmärtää omaa käytöstä ja tekemään mitä mielenkiintoisempia havaintoja. Olen joka seminaarin jälkeen entistä vakuuttuneempi, että olen oikealla tiellä.

 

Vieraskynä: Kolmikantaneuvottelussa

Olen elämäni aikana ollut kerran kolmikantaneuvottelussa. Tilanne oli melko tylsä. Olin saanut ms-tauti diagnoosin ja työnantajani halusi tietää miten se vaikuttaa työkykyyni. Mitä ilmeisemmin esimiehelläni ei ollut aavistustakaan millainen sairaus oli kyseessä. Kolmikantaneuvottelusta päätellen voisin kuvitella hänen luulleen minun muuttuneen yhdessä yössä täysin invalidiksi, joka ei enää kykene mihinkään.

Minun kolmikantaneuvottelussa äänessä olikin lähinnä lääkäri, joka selvensi millainen sairaus on kyseessä. Samassa neuvottelussa todettiin minun olevan täysin työkykyinen ja kykenen tekemään työtäni. Itse olen vastuussa työn kuormituksesta ja minun vastuullani on kertoa, jos koen kuormittuvani liikaa, jolloin palaamme asian eteeen uudelleen. Oma kokemukseni neuvottelusta oli positiivinen. On osannut aavistaakaan, ettei kaikilla ehkä menekään neuvottelut yhtä hyvässä hengessä.

Manta kertoi tammikuussa, kuinka työ sairastuttaa hänet. Työpaikalla tapahtuva kiusaaminen oli edennyt siihen pisteeseen, että Mantan työkykyä arvioitiin kolmikantaneuvottelussa. Lukijat toivoivat saavansa tietää, miten Mantan on käynyt. Nyt reilu kuukautta myöhemmin Manta sai kirjoitettua omia kuulumisiaan.

Kuva: Pixabay

Mantan kolmikantaneuvottelu

”Hei Kati,

Pitkästä aikaa. Viime ajat ovat menneet samaan aikaan niin nopeasti kuin sumussa. Arki on ollut samaan aikaan helppoa ja samalla vaikeaa ja suorittamista.

Jokin aikaa sitten olin kolmikanneuvottelussa, joka osoittautui täydeksi fiaskoksi. Koska olin tuntenut itseni työpaikkakiusatuksi, olisin halunnut, että asiat oltaisiin soviteltu. En ollut mitenkään yllättynyt, ettei työnantajani suostunut sovitteluun.

Olimme sopineet tapaamisen aamupäiväksi, jossa olin minä, esimieheni, hänen esimiehensä sekä työterveyshuollosta psykologi ja lääkäri. Alusta alkaen tapaaminen meni minun tekemisten ja tekemättä jättämisten ruotimiseksi. Minulle kerrottiin, kuin _huono_ työntekijä minä olen. Kuinka minä en osaa, enkä tee töitäni ja niistä töistä mitkä teen on vain valittamista. Muodostuin hetkessä täysin kelvottomaksi työntekijäksi työpaikallani. Lisäksi kuulin, etten osaa käyttäytyä, minun kanssani ei voi keskustella eikä kukaan muu ole tehnyt väärin ja kaikki on vain minun pääni sisällä. Tunteeni kuumenivat hetkessä ja olin juuri saamassa varoituksen epäasiallisesta käytöksestä, kun suustani pääsi sammakko:

”Ei tarvitse, tämä oli tässä, minä en tule enää tänne töihin. Ikinä”

Pelkoni

Kuva: Pixbay

Järkeni sanoi, että olen tyhmä; eihän minulla ole jatkosuunnitelmaa! Ei kokoaikaista työtä, karenssi työttömyystukeen, ei tässä ole järkeä. Tunteeni sanoi, että tein täysin oikean ratkaisun. Toki olisin voinut jatkaa sairauslomaa ja olla poissa töissä. Mutta, hyvin äkkiä tajusin myös, etten voisi elää sen pelon kanssa, että joutuisin enää ikinä palaamaan työpaikkaani. Kävin samana päivänä tyhjentämässä kaappini ja jätin avaimet.

Heti, kun olin sulkenut oven selkäni takana, tunsin itseni helpottuneeksi. Tuntui kuin kokonainen vuori olisi vierähtänyt harteiltani. Eikä mennyt kuin pari päivää, kun sain viimein nukuttua täydelliset yöunet. Nukuin lähes 14 tuntia putkeen. Vaikka järki sanoi tilanteessa mitä tahansa, lopulta kuitenkin tunteet voittivat ja niiden kautta valitsin itseni ja oman hyvinvointini.

Päädyin tekemään keikkatöitä, joita voisi olla enemmän. Toisaalta työuupumuksesta kärsivälle ihmiselle osittainen työaika on hyvä ratkaisu. Taloudellisesti stressaavaa, mutta koen sen olevan mielelleni sopivaa. Vielä kun joku kaunis päivä saisi itseään niskasta niin paljon, että miettisi, miten sitä oikeasti korjaisi elämänsä edes askeleen lähemmäs kohti tavallista.

Rakkaudella, Manta”