Hae
Koivulan Emäntä

Vammainen työmarkkinoilla

Vammainen ja työmarkkinat
Yhteiskunnassa puhutaan paljon kauniita lauseita siitä, kuinka kaikki ovat tasa-arvoisia. Jopa katujen liikennemerkit muutetaan, jotta voimme tuntea itsemme tasa-arvoisiksi ja yhdenvertaisiksi. Pyrimme kovasti menemään siihen suuntaa, että eroja ei ole ja olemme kaikki samalla lähtöviivalla ikään, rotuun, sukupuoleen ja uskontoon katsomatta. Mutta sitten on tämä vammaisten ryhmä, jonka yhdenvertaiseksi saattaminen on erittäin lapsen kengissä. Paljon kampanjoidaan vammaisten oikeuksista ja etuuksista, mutta onko niitä oikeasti? Vai onko kaikki vaan sanahelinää?
Vammaisilla pitäisi olla yhtäläiset mahdollisuudet kaikkiin samoihin asioihin kuin ns. terveillä. Työmarkkinat ja vammaisuus on kuitenkin erittäin haastava yhdistelmä. Työmarkkinoilla painotetaan nopeutta, tehokkuutta eikä töistä poissaoloja katsota hyvällä. Työntekijän pitäisi pystyä antamaan itsestään koko ajan 110% tai mielellään vielä vähän enemmänkin. Vammaiselle tämä saattaa olla melkein mahdotonta, vamma aiheuttaa aina jonkin verran haittaa elämään, joten kyllä se näkyy jotenkin myös työelämässä. Tätä aihetta hyssytellään ja puhutaan kovasti kuinka vammaisuus ei ole este työmarkkinoilla. Joopa joo… Omasta kokemuksesta voin kertoa, ettei se ihan niin mene. Pohditaanpa tätä ihan esimerkkien kautta.

TYÖNHAKU JA VAMMAISUUS

Avoimeen työpaikkaan hakee 15 ihmistä. Heistä kolme kutsutaan työhaastatteluun, koska heidän työhakemus erottui joukosta sekä heidän koulutus vastasi työnvaatimusta. Lisäksi hakijoilla oli sopivasti työkokemusta alalla. Kaksi hakijoista on täysin terveitä, yhdellä hakijoista on krooninen sairaus, joka saattaa aiheuttaa työstä poissaoloja sekä tulevaisuudessa vaatia työn mukautusta. Mitä luulette ketkä pääsee seuraavalle kierrokselle? Vaikka tällä vammaisella olisi kuinka hyvä ansioluettelo sekä haastattelussa vaikuttaisi juuri sopivalle ihmiselle työhön, niin ainakaan yksityinen työnantaja ei häntä palkkaa. Vammainen nähdään työmarkkinoilla usein kulueränä. Muutama pienyrittäjä on todennut, ettei hänellä ole varaa palkata kroonisesta sairasta. Varsinkaan sellaista, jonka sairaudesta voidaan olla varmoja, että tulee tuottamaan sairaspoissaoloja.
Vammaisen ihmisen työhön pääsyä on helpotettu sillä, että työhaastattelu tilanteessa ei saa kysyä terveydentilasta ellei se suoranaisesta vaikuta työhön. Jos terveydentilasta haastattelussa kuitenkin kysytään, niin omista sairauksista ei ole velvollisuutta kertoa, elleivät ne tosiaan vaikuta suoraan haettavaan työhön. Jos sairaus näkyy selkeästi päällepäin, niin haastattelussa siitä saattaa olla ihan hyvä suoraan mainita, mutta pakollista se ei ole. Jotkut sairaudet tai vammat työnantajalle tulee kuitenkin kertoa, esimerkiksi värisokean on vaikea toimia tullissa tai parkinsonin tautia sairastava ei sovellu kirurgin ammattiin, joten työhaastattelutilanteessa nämä on jo hyvä mainita. Työterveyshuollon työhöntulotarkastuksessa työnhakijan tulee kertoa sairauksistaan, jossa lääkäri sitten toteaa onko työntekijä terveytensä puolesta soveltuva työhön vai ei. Näkymätöntä sairautta sairastava, kuten esim minä (Crohn, MS-tauti ja Schauermanin tauti) läpäiseekin työhaastattelut ”jäämättä kiinni” sairauksistaan. Nämä sairaudet eivät yleisesti ottaen vaikuta mihinkään työhön, joten niistä ei ole pakko mainita mitään työhaastattelussa. Eikä  luultavasti kannatakaan, jos työn haluaa. Myöhemmin kuitenkin saattaa tulla tilanne, milloin sairaudesta on kerrottava työnantajalle.
Vammainen ja työmarkkinat

TYÖN MUKAUTTAMINEN

Jos vammainen on saanut työn, selvinnyt koeajan ja hänet on vakinaistettu alkaa olla asiat melko hyvin. Ainakin siihen asti kun tämä voi antaa itsestään työssä 110% prosenttia, mielellään enemmänkin. Jos sellainen päivä tulee vastaan, että huomataan etteivät työt enää hoidu samalla tavalla kuin ennen, pitää alkaa keskustelemaan työn mukauttamisesta. Tässä kohtaan käydään kolmikantaneuvottelu työntekijän, työterveyshuollon sekä esimiehen tai työnantajan kanssa. Neuvottelussa pohditaan miten vammainen työntekijä voisi selvitä jatkossa töistä niin ettei työ kuormita liikaa. Joskus tämä ei vaadi paljoa, esim työajan lyhentäminen, siirtyminen vuorotyöstä päivätyöhön tai muutaman tauon lisääminen työpäivään saattaa olla riittävä toimenpide. Yleisesti ottaen työnantajat ja esimiehet suhtautuvat tällaisiin mukautuksiin varsin suopeasti.
Tämä on kuitenkin myös kohta, jolloin saatetaan katsoa, että työntekijästä on tullut riippakivi. Aletaan pohtia miten vaivihkaa saadaan työntekijä savustettua ulos talosta. Työntekijälle aletaan siirtämään epämieluisia tehtäviä, eristetään työyhteisöstä esimerkiksi siirtämällä työpistettä tai muuttamalla työaikoja, kokouskutsuja saatetaan ”unohtaa” lähettää tai ei kutsuta enää yhteisiin vapaa-ajan rientoihin. Työnantaja saattaa alkaa etsimään löytyisikö peruste millä työntekijä voidaan irtisanoa. Yksityisellä sektorilla irtisanomisperusteen löytyminen on hieman helpompaa kuin kunnan tai valtion toimiessa työnantajana, varsinkin jos ykstyinen työnantaja voi osoittaa ettei pysty tekemään tarvittavia kohtuullisia työn mukautuksia niin ettei yrityksen toiminta kärsi. Case closed.
Niin, onko vammainen oikeasti yhdenvertainen? Ei, ei ole. Vammainen usein joutuu vaatimaan itselleen etuuksia ja mukautuksia, jolloin hän on lähtökohtaisesti jo heikommassa asemassa terveeseen nähden. Vammainen joutuu selvittämään ja anomaan, jotta hänen oikeutensa toteutuu. Terve ihminen harvemmin tähän joutuu. Toki on työnantajia joihin mikään näistä kohdista päde. ONNEKSI! Sillä ilman niitä työnantajia vammaisten työurat varmasti jäisi lyhyeksi.
Itse en pidä lainkaan sanasta vammainen. Pelkässä sanassa on aivan kamala kaiku, joka alentaa ihmisen kakkosluokan kansalaiseksi. Tiedän et minut luokitellaan yhteiskunnassa vammaiseksi, mutta itse en käytä ko. termiä itsestäni. Kyllä olen monisairas ja ei, en parane koskaan näistä sairauksista, mutta vammainen en suostu olemaan. Silti minusta tuntuu pahalla, että työmarkkinoilla minut kuitenkin sellaisena nähdään. Kyllä, minun sairaus aiheuttaa haittaa elämässä ja minun on pyydettävä työhöni mukautuksia sairauksieni perusteella. Mutta sairauksistani huolimatta kykenen suoriutumaan omasta työstäni, tarvitsen vain hieman enemmän palautumisaikaa työstäni.

Tiedän miltä susta tuntuu, koska…

Vanamo Deco

Minua on viimeisen parin viikon aikana vaivannut äärimmäinen väsymys. En tiedä onko tämä ollut normaalia turnausväsymystä, koska on ollut liian paljon tapahtumia sekä menoja. Vai johtuuko tämä ihan tavallisesta pikkulapsiarjesta ja sen aiheuttamista vähä unisista öistä. Mahdollista tai jopa todennäköistä on, että tämä väsymys on ms-taudin tuomaa fatiikkia. Toki voisin väsymyksestä syyttää näitä Suomen suven säitä, niin kuin kunnon suomalaisen kuuluu. Tai sitten tämä väsymys on näiden kaikkien syiden yhteenlaskettu summa. Oli miten oli, niin  tämän kesän teemana on ollut armoton väsymys. Aivan poikkeuksellisen kova väsymys.

Väsymys on tuonut mukanaan ärtymyksen. Ärsyynnyn todella herkästi, kaikesta. Eniten taitaa ärsyttää tämä väsymys. Ärsyttää, koska kesällä pitäisi olla täynnä energiaa ja tehdä kaikkia ihania asioita, mutta minä en jaksa. Tai jaksan pakotettuna, joka aiheuttaa vielä entistä enemmän sitä ärsytystä. Huoh! Ollaan väsymyksen ja ärtymyksen kierteessä. Ja siitä on saanut koko perhe kärsiä, mikä ei todellakaan ole hyvä juttu.
Toinen suuri ärtymyksen aihe on ollut lähipiiri ja sen tiedustelut miten minä voin. Kysyttäessä olen saattanut kertoa tästä minua vaivanneesta väsymyksestä, toivoen ehkä jotakin… jotakin mikä kannustaa jaksamaan ja lohduttaa. Vastassa on kuitenkin ollut hieman vähättelevä asenne. ”Tiedän miltä susta tuntuu, itsekin olen tuossa tilanteessa ollut väsynyt, mutta kummasti sitä silti jaksoi tehdä työt, hoitaa kodin, leikkiä lasten kanssa ja harrastaa. Oli jopa aikaa ystäville sekä lukemiselle.” Niin, mutta minä en ole sinä. Minä olen minä ja minä en nyt jaksa. Haluan nukkua ja vain olla.
Vimma play body

 

Jos saisin euron jokaisesta kerrasta, kun minulle on sanottu: ”tiedän miltä susta tuntuu, koska…” olisin varmasti jo tienannut muutaman kuukauden palkan. ”Tiedän miltä susta tuntuu, koska minäkin olen / on minullakin ollut…” on kaikkien letkautusten äiti, jonka jokainen krooniseen sairauteen sairastunut haluaa kuulla toiselta. Tai jonka läheinen on kuollut. Taikka jota on kohdannut onnettomuus tai kriisi. Tai muuten vain haluaa omalle tilalleen sympatiaa tai kannustuksen sanoja.
On mullakin ollut vatsatauti, joten tiedän miltä susta tuntuu...
Kyllä muakin aina välillä väsyttää, joten tiedän miltä susta tuntuu..
Tiedän miltä susta tuntuu, kun munkin isäni on kuollut..
Tiedän miltä susta tuntuu, kun olen mäkin ollut tiukilla…
”Tiedän miltä susta tuntuu…” Nuo neljä sanaa ovat vähättelevät. Ne mitätöivät toisen tunteen, kertomalla ettei sinun tunne oikeasti ole niin erikoinen tai ainutlaatuinen. En usko, että kukaan voi oikeasti tietää miltä toisesta tuntuu. Ei, vaikka olisit oikeasti kohdannut saman. Jotta voisi tuntea samalla tavalla se vaatisi, samat lähtökohdat, selviytymiskeinot sekä tunneaistimukset ja kipukynnyksen. Jokaisen tunne on yksilöllinen, uniikki. Sitä ei voi toinen tietää.

MioMaoClothing

 

Kun sairastuin Crohnin tautiin, sain useasti kuulla että ”tiedän miltä susta tuntuu, kun mullakin on ollut vatsatauti”. MS-tautiin sairastuessa sain kuulla: ”kyllä muakin väsyttää aina välillä ja silti pystyn tekee kaiken, joten kyllä mä tiedän miltä susta tuntuu”. Niinpä niin. Harvat huomasivat miten pahalle nuo sanat tuntuivat. Miten ne loukkasivat. Tämä johti minun kohdalla siihen, etten enää kertonut tunteistani. Tuntui etten ole oikeutettu tunteisiini tai minun luullaan olevan draamaqueen, kun kerron väsymyksestä tai pahasta olosta.
Pahinta kuitenkin on, kun toisella ei oikeasti voi olla edes aavistustakaan miltä toisesta tuntuu ja sanot nuo neljä sanaa. Jos et ole sairastunut crohnin tautiin tai sinulla ei ole ms-taudin aiheuttaa fatiikkia, niin sitä ei vain voi tietää edes lähelle miltä tuntuu. Minä voin yrittää kertoa miltä tuntuu, mutta siltikään voi tietää mitä todella tunnen. Toinen sairastunutkaan ei voi sitä tietää. Hän voi kyllä aavistaa miltä tuntuu, mutta samaa tunnetta ei ole. Kaikki tunteet ovat yksilöllisiä, uniikkeja.Myös surun tunne on aina yksilöllinen. Se on tunne, joka kätkee monia erilaisia tunteita sisäänsä. Kun isäni kuoli, olin surun murtama. Rakas isäni oli poissa ja aivan liian nuorena. Muutamat ystäväni, joiden läheinen oli kuollut, ottivat osaa suuruun saatesanoin: ”Tiedän miltä susta tuntuu, koska minun …… on kuollut”. Kun aloin avaamaan tunteitani, niin ei se ystävä oikeasti tiennytkään miltä minusta tuntui. Hän ei ymmärtänyt, että olin samaan aikaan helpottunut, vihainen, surullinen sekä katkera. Minulla sisälläni oli paljon erilaisia negatiivisia tunteita, jotka eivät ole hyväksyttyjä. Joten pystyikö kukaan tietää miltä minusta oikeasti silloin tuntui, kun en oikein itsekään tienyt miltä minusta tuntui?

MioMaoClothing

Niin, voiko sitä oikeasti tietää miltä toisesta tuntuu? Olen aina ihmetellyt miten ihmiset voivat sanoa tietävänsä miltä toisesta tuntuu. Toki sitä voi olla aavistus, mutta oikeasti ei voi tietää. Tiedän, että se on tapa lohduttaa. ”Minäkin olen ollut tuossa ja selvinnyt. Tiedän mitä koet nyt.” Tavallaan se kai onkin lohduttavaa…

Ehkä tämä taas, kun väsymys helpottaa, eikä enää ärsytä niin paljoa. Ehkä sitten taas jaksaa yrittää paremmin selittää ihmisille tätä ms-taudin sekä Crohnin taudin monimuotoisuutta. Mutta tänään ei ole se päivä.