Hae
Koivulan Emäntä

”Äiti, miksi sä itket?” – 5 vinkkiä miten kertoa lapselle kuolemasta

Äiti, miksi sä itket

Lemmikkiä ottaessa omistaja ottaa itselleen suuren vastuun, tulee vastuu lemmikin elämästä ja kuolemasta. Ihanaa söpöä pentua katsellessa, harvemmin tulee ajatelleeksi, että joku päivä minä tulen päättämään tuon elämän. Kun se päivä tulee vastaan, sitä toivoo tekevänsä oikein. Hankkiessani ensimmäisen lemmikin, päätin etten koskaan tule antamaan tämän kärsiä ja tulen tekemään rohkeasti päätöksen lopettamisesta, kun lemmikki ei voi enää elää sille tyypilliseen tapaan. Työnsin tämän asian pois mielestä ja keskityin elämään, sillä KUOLEMA on tabu. Siitä ei puhuta eikä sitä ajatella. Tämän vuoksi kuolema pääsee yllättämään. Vaikka sen on kohdannut useasti, silti se tuntuu joka kerta uudelle, pahalle ja niin niin lopulliselle.

”Äiti, miksi sä itket?”

Kyyneleet virtaavat taas pitkin poskia. Yritän nieleskellä kurkkuun nousevaa palaa ja etsiä sanoja, kun kuulen uudelleen kysymyksen: ”Äiti, miksi sä itket?” Kysymys kuuluu nyt vaativammin, haluten selitystä. Ajatukset risteilevät päässä, enkä saa niistä millään kiinni. Pinnistelen muistista oikeaa tapaa lähestyä asiaa.

Minun lapsuudessa lemmikkien kuolemasta kerrottiin heidän muuttaneen maalle. Mikä oli kornia, sillä asuimme tavallaan maalla. Talomme sijaitsi Helsingin lähiössä. Meillä oli iso piha, peltoa ympärillä, metsä ja virtaava joki aivan talon vieressä. Ymmärsin tämän jo pienenä ja ihmettelin ääneen, miten maatalossa voisi olla meidän rakkaalla lemmikillä paremmin asiat kuin kotona, jossa oli jo elänyt vuosia.

Tästä huolimatta lemmikin vanhuudenpäivillä jossain kohtaa isä pakkasi tämän auton kyytiin ja palatessaan kertoi vieneensä lemmikkimme maalle, jossa se pääsee viettää hyviä vanhuudenpäiviä. Jep, ihan kuin sillä olisi ollut paremmat oltavat joidenkin vieraiden luona! Tuli aika, kun tajusin, että kaikki ne maalle viedyt lemmikit oli oikeasti kuolleet. Olin katkera, minua oli huijattu. Silloin päätin, että minä en ainakaan koskaan tule viemään meidän lemmikkejä maalle. Vuosia myöhemmin tajusin miten vaikean paikan edessä isäni oli, enkä itsekään osannut toimia vastaavassa tilanteessa yhtään järkevämmin.

Ensimmäisen kerran jouduin puhumaan lapselle kuolemasta esikoisen ollessa kolme vuotias. Se oli ensimmäisen kerta, kun jouduin tekemään päätöksen perheemme lemmikin lopettamisesta. Lapselle selitin tapahtumaa, että Guru-koira oli niin vanha, joten se nukkui pois eikä tämän vuoksi tule enää koskaan meidän luokse.

VIRHE!!! Siinä meni useampi viikko, että saatiin tyttö nukkumaan. Ressukka alkoi pelkäämään nukkumista. Ajatteli, että jos nukahtaa, niin ei herää enää. Vuoden mutsi, aiheutti hirveät traumat pienelle lapselle.

”Sä oot nyt kivuista vapaa”

Tämä vuosi on ollut meidän perheessä surun vuosi. Tammikuun 30. päivä saattelimme meidän upean Sissi-koiran viimeiselle matkalleen. Olimme juuri alkaneet toipua kolahduksesta, kun nivelrikko alkoi vaivata Soloa. Keväällä aloimme juoksemaan eläinlääkärissä hakemassa tulehduskipulääkettä. Kelmin saapuessa taloon ilostuttamaan päiviämme, Solo taas virkistyi. Kesä meni mukavasti, ilman huolen häivää.

Syksyn ja sateiden saapuessa, palasi Solon kivut. Uusi tulehduskipulääke. Ei muutosta. Siirrytään vielä vahvempaan injektiolääkkeeseen. Katson sydän pirstaleina, kuinka Solo jaksaa hädin tuskin kävellä korttelin ympäri. Välillä joutuu menemään kolmella tassulla, kun kipu ottaa ylivallan.

Viikko takaperin päässäni alkoi soimaan Laura Närhen ”Mä annan sut pois” – biisi. Ymmärrän, että nyt on aika. Minun on päästettävä irti. Biisi on merkki. Sanat vain voimistuvat päässäni.

Mä annan sut pois

Mä päästän sut pois

Vaikka sattuu….

Ei oo muutakaan enää antaa

Luovutaan toisistamme hiljaa

Niin minä romahdin. Itkin aivan hysteerisesti lasteni edessä. Sopersin, kuinka olen pahoillani. Kun olimme kaikki itkeneet tarpeeksi ja kyyneleet kuivuneet, kerroin eläimen mukana tulevasta vastuusta. Keskustelimme kuinka Solo oli kipeä eikä eläinlääkäri pysty sitä enää parantamaan. Muuta vaihtoehtoa ei ole, kuin päästää Solo kivuista.

Hyvästelimme meidän rakkaan koiran. Jokainen vuorotellen. Kun Solo oli saatettu viimeiselle arvoiselleen matkalle, minulta varmistettiin monta kertaa, etteihän Solo tunne enää kipuja ja rakastihan se meitä. Vakuutin Solon olevan nyt täysin kivuton ja rakastaneen meitä koko sydämestään. Nyt Sololla on kaikki hyvin ja hän on leikkimässä parhaiden ystäviensä, Frodon ja Sissin, kanssa.

Myöhemmin illalla keskustelimme siitä, että on ok olla surullinen. Myös äiti ja isi on surullisia. Ja jos on surullinen, niin on ihan okei itkeä. Saa olla myös vihainen, sillä onhan se ihan huutava vääryys, että hyvien on lähdettävä aivan liian aikaisin.

Meillä on välillä itketty ja ikävöity Soloa ja välillä Sissiä, välillä muisteltu kaiholla ja pohdittu, ovatko he nyt taivaassa ja millaista siellä on. Toisessa hetkessä ollaan oltu vihaisia epäreilulle elämälle. Ja sitten taas onnellisia, että Solo sai olla meidän kanssa monta upeaa vuotta, joihin mahtuu mahtavia muistoja.

Miten kertoa lapselle kuolemasta?

  1. Ole rehellinen. Puhu asiasta kuitenkin lapsen ikätasoisesti. Älä käytä kiertoilmaisuja, sillä ne voidaan tulkita todella väärin. Älä puhu pois nukkumisesta tai maalle viemisestä, saatat aiheuttaa niillä pahemman trauman. Ja kuitenkin joku päivä lapsi saa kuulla kuolemasta, eli miksi ei silloin kun se on ajankohtainen?
  2. Anna lupa surra. Jokainen suree omalla tavallaan. Toinen puhuu, toinen itkee, toinen sulkeutuu. Kaikki tavat surra on oikein.
  3. Vanhemmallakin on tunteet. Ei lapsi siitä hajoa, jos vanhempi itkee tai tiuskii. Enemmän lasta hajottaa se, jos vanhemmalle ei ole lainkaan tunteita. Joten älä pidättele myöskään omia tunteita, ne ovat paras tapa opettaa lapselle, että kaikki tunteet ovat sallittu.
  4. Elämä jatkuu. Vaikka joku on kuollut sinä olet vielä täällä ja elämä jatkuu. Aurinko nousee joka päivä. Naurakaa ja hassutelkaa.
  5. Muistelkaa yhdessä. Muistot elää meidän sydämessä aina. Kuolleesta saa ja pitää voida puhua. Joku päivä kipu helpottaa ja sitä voi muistella ilman itkua. Tehkää yhdessä hauta, jonka luona voi jatkossa käydä muistelemassa pois mennyttä. Taikka sirotelkaa yhdessä tuhkat esim. omalle pihalle tai paikkaan jossa olette yhdessä viettäneet aikaa (muistakaa tarkistaa hautaukseen ja tuhkien sirottamiseen liittyvät säädökset)

Oli kyseessä koira tai ihminen, niin kuolemasta puhuminen on aina vaikeaa. Mutta ehkä se helpottaa, kun antaa myös itselleen luvan tunteisiin. Kaikki tunteet ovat sallittu ja kaikki suhtautuminen on oikein. Väärää tunnetta ei ole.

Koivulassa on nyt hiljaista. Ei kuulu enää hassua mölinää, kun vaaditaan ylimääräisiä herkkupaloja, rapsutuksia taikka leikkiseuraa. Ei haukahdusta oven käydessä ja sitä seurannutta iloista juoksurallia ja ulvontaa. Vain yhdet pienet tassut rapisevat lattialla. Pahinta on tämä tyhjyys. Tänne jäi koko perhe kaipaamaan ja ikävöimään.

Kiitos vuosista 2008-2018

Rakkaudella, Kati

Vierustan naiset: Lemmikit ja allergia

Minulla on aina ollut lemmikkejä. Niin kauan kuin muistan, perheessämme on ollut koiraa, kissaa, gerbiilejä, hamstereita sekä undulaatteja. Olen kasvanut lemmikkien keskellä, joten minulle oli täysin luonnollista, että lemmikit kuuluvat elämääni myös aikuisiällä.

Koirasusi

Useimmat ystäväni omistavat jonkinlaisen lemmikin. Lähinnä koiran tai kissan. Jotkut jopa useamman. Joten en ollut kovin yllättynyt, kun Vierustan Anni kertoi omista lemmikeistään. Eläinystävä tuntee toisen. Nyt Anni halusi kertoa millaisia lemmikkejä hänellä ja Hymyllä on Vierustassa.

Vierustan lemmikit

Olen aina ollut todella eläinrakas. Lapsena syöksyin rapsuttelemaan vastaantulevia koiria ja tarjouduin vapaaehtoiseksi ulkoiluttajaksi. Toki vanhempana ymmärsin, että on väärin lähestyä vieraita eläimiä ilman niiden omistajan lupaa. Lapsena vaan en tätä osannut ajatella, eikä siitä kukaan koskaan varoitellut. Nykyään ollaan onneksi tiedostavampia ja osataan neuvoa, niin lapsia kuin aikuisiakin, ja näin vältytään monelta vahingolta. Itse olen onnekas, kertaakaan ne remmissä olleet koirat eivät kokeneet tätä innokasta tyttöä uhkaavana. Naapurin ja tuttujen koiria ulkoiluttaessani muistan monesti arvioineeni omat voimani väärin ja tuloksena oli vapaana juokseva koira ja omat polvet verillä. Kerran muistan juosseeni pienen koiran kanssa, kunnes tämä yhtäkkiä pysähtyikin eteeni ja minä vältin törmäyksen hyppäämällä sen yli, samalla menettäen tasapainoni hiekkaisella tiellä. Samanlainen meininki jatkui myöhemmin ponien ja hevosten kanssa. En osannut pelätä valmiiksi, vaikka muutamista varoiteltiinkin. Välillä tuli kolhuja, haavoja ja itkua, mutta aina niistä opin jotakin. Joka kerta tiesin itse mokanneeni, ei eläimet ole ilkeitä ilman syytä.

Lapsuudenperheessäni oli allergiaa, mihin vanhempani vetosivat vuosikaudet, kun kinusin omaa koiraa. Siksi tutustuinkin kaikkiin lähipiirin lemmikkeihin. Kuudennella luokalla unelmani toteutui ja sain ensimmäisen oman koiran. Koirasta tuli murrosikäni myötä enemmän äitini koira, joten oli melko selvää, että se ei lähtenyt mukaani, kun muutin omaan kotiin. Bluffi eli pitkän ja turvallisen elämän vanhempieni luona.

Muutama vuosi ennen lasten syntymää ostimme ex-mieheni kanssa omakotitalon. Olimme sopineet jo aiemmin, että sopivan kodin löytyessä olisi aika perehtyä koiran hankintaan. Sedälläni oli ollut kääpiö- ja suursnautsereita, ja jo lapsena olin haaveillut kummastakin rodusta. Ex-mieheni ihastui myös suursnautsereihin, joten tutustuimme rotuun tarkemmin ja selvittelimme kasvattajia. Taloomme muutti riiviöpentu Nala, josta kasvoi oman elämänsä kuningatar. Keskustelimme vielä sen vanhoilla päivilläkin samoista säännöistä, kun Nala sitkeästi niitä jaksoi kyseenalaistaa. Oikeasti, ilman Nalaa en olisi tässä, joten vaikka sen kanssa olikin haasteita, niin kaikki oli sen arvoista. Erityisesti avioeron jälkeen koin Nalan todella tärkeäksi.

lemmikit

Kuva: Anni Halen

Rino tuli otettua meille turhan nopeasti, Nalan ollessa vielä täysin keskenkasvuinen. Turhaa tätäkin on enää jossitella, mutta itse en koskaan enää ottaisi kahta nuorta koiraa pienellä ikäerolla. Pikkulapsiaika vielä siihen samaan, niin olihan se aika härdelliä. Olen kuitenkin tyytyväinen, että tytöt syntyivät koiraperheeseen ja näin ollen ovat oppineet elämään niiden kanssa. Olimme sopineet koirat hankkiessamme, että Nala olisi eron sattuessa minun ja Rino taas exän. Muistan, kuinka oudolta tuntui, kun mies muutti ensin yhteisestä kodistamme ja samalla lähti Rino. Kerrostaloelämä ei kuulemma sujunut sen kanssa, mutta onneksemme se sai kodin ex-anoppilasta, missä se elikin vielä monta hyvää vuotta.

Hymyn elämään on aina myös kuuluneet eläimet. Lapsuudessa jopa maatilan eläimet ja myöhemmin lähinnä kissat ja koirat. Tällä hetkellä kanssamme Vierustassa asuu valkoinen kääpiösnautseri Pablo, jolla on ikää reilut neljä vuotta. Pablo on seurallinen, mutta kova murisemaan mielipiteensä joka asiasta. Valitettavasti sillä todettiin jo vuoden ikäisenä parodontiitti; hammaskiveä kertyy reilusti ja se ylläpitää ikenissä jatkuvaa tulehdusta. Eläinlääkärikulut ovat korkeat ja hampaita joudutaan tulevaisuudessa poistamaan. Tämä on tyypillistä kääpiösnautsereilla ja olenkin tullut siihen tulokseen, että Pablo on viimeinen käppänä, jonka itse hankin. Liona-kissa muutti meille Riihimäen löytöeläintalosta. Se on ihanan sosiaalinen ja on suorastaan terapeuttista katsoa sen olemusta ja harkittuja liikkeitään. Tänä kesänä se sai ulkohäkin ja onkin selvästi tyytyväisempi saadessaan viettää aikaa taas ulkona. Lionan iästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta löytöeläintalossa se arvioitiin 2-3 vuotiaaksi.

Uusin perheenjäsenemme on sekarotuinen Dalì, joka vietti viime viikolla 1-vuotis synttäreitään. Dalì löytyi netti-ilmoituksella, kun kaipasin meille isoa koiraa. Nalan kokoinen tyhjyys oli edelleen olemassa, joten ilmoituksessa mainitut Venäjän mustaterrieri, Amerikan akita sekä dogo argentino rotuina eivät säikäyttäneet. Sähköpostit kasvattajan kanssa ja heidän kotonaan vierailu sai meidät varmaksi siitä, että pentu tulisi heiltä. Dalì on ollut todella rauhallinen pentu, se on luonteeltaan pehmeä ja hieman arka, mutta kuitenkin utelias ihmisiä ja muita koiria kohtaan. Elämme nyt murrosiän alkua ja selkeästi tekemistä pitää keksiä koko aika enemmän. Olisikin mukava päästä mukaan johonkin nuorten koirien treeniryhmään. Tarkoituksena on vahvistaa sen avustajaosaamista arjessa esim. nostella tavaroita, olla lattialta noustessa tukena jne. Meidän lemmikeillä on siis monenlaista tarkoitusta. Pääasiallisesti ne on hankittu seuraksi, meidän kaikkien mieltä hoitamaan sekä arkiliikuntaa ylläpitämään. Ja niin ne allergiat… Uskon siedätykseen, omat eläinallergiani pysyvät kurissa tällä tavalla. Siitepölyaikana on toki antihistamiinit käytössä. – Anni Halen

Olen onnekas, sillä meillä ei ole ollut lemmikkeihin liittyviä allergioita. Kaikkia muita kylläkin, kuten siitepöly, vehnä, maito ja ampiaiset. Mutta kissat ja koirat eivät aiheuta mitään. En tiedä mitä tekisin, jos meidän perheessä nyt jollakin todettaisiin allergia. Saattaisin olla aika hukassa oleva orpo piru.

Usko, kuten Annikin siedätyksen voimaan. Uskon, että koska meillä on aina ollut lemmikkejä, niin minun lapsuudessani kuin omien lasteni raskausajasta lähtien, olemme kaikki siedättyneet lemmikkeihimme. On todella vaikea uskoa, että enää ilmenisi kissa taikka koira allergiaa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Mitä mieltä sinä olet, uskotko että lemmikkittömyys voi aiheuttaa allergiaa? Uskotko siedätykseen?

Terkuin, Kati