Hae
Koivulan Emäntä

Millaista opetus oli peruskoulussa 80-90-luvun Helsingissä? – Kasvatettiinko lapset sukupuolimuotin mukaan?

Olen varttunut lapsuuteni 80-90-luvun Helsingissä. Olin harvoja lapsia alueellamme, joka ei koskaan ollut päiväkodissa. Esikouluun pääsin, jotta saisin pehmeän laskun kouluun. Oppisin odottamaan vuoroani sekä toimimaan ryhmässä. Muistan vieläkin kuinka ihastunut olin eskariin. Siellä sain ensimmäisen tyttökaverin, olinhan aikaisemmin leikkinyt lähinnä poikien kanssa. Tyttökaverin kanssa haaveiltiin koulun alkamisesta ja leikimme joka päivä koulua.

Ensimmäiselle luokalle

Viimein koitti se päivä, kun astelin innokkaana Malmin vanhan kansakoulun porteista sisään reppuselässä ja hiukset saparoilla. Elimme tällöin 80-luvun loppupuolta. Muistan edelleen ensimmäisenä koulupäivänä päälläni olleet kissa t-paidan, mummin neuloman vaaleanpunaisen neuletakin ja uudet farkut. Olin erittäin ylpeä koululainen.

Nimien opetteleminen oli jännittävää, niin itselle kuin opettajallekin. Erityistä ongelmaa opettajille tuntui tuottavan, jos nimi oli kovin erikoinen taikka luokalla oli useampi saman niminen. Pääsääntöisesti opettajat kutsuivat meitä oikeilla nimillä, en muista tytöttelyä tapahtuneen juurikaan. Joskus saatettiin oppilaat jakaa tyttö-poika parijonoon taikka tyttöjen ja poikien ryhmiin. Saimme olla jokainen oma ihana yksilömme ja se tuntui olevan opettajien kunniatehtävä.

Vaikka ulkoisesti olin tyttö, olin luonteeltani poika. Olinhan minä suurimman osan ajan lapsuudestani kasvanut poikien kanssa. Rakastin rajuja leikkejä sekä leikkejä, joissa kysyttiin rohkeutta ja nokkeluutta sekä vaadittiin nopeutta. En arastellut liata vaatteina, haastaa poikia sotaleikkeihin taikka kiipeilykilpailuun. Olin tyttö, joka kiipesi korkeammalle puussa, teki rohkeimmat jäynät opettajille sekä lähti pelkäämättä kohti uutta seikkailua.

En ollut luonteeltani se perinteinen tyttö, mutta minut hyväksyttiin juuri sellaisena kuin olin. Koko ala-asteen, nykyisen alakoulun, ajan minulla oli paljon kavereita ja opettajat yleisesti ottaen piti minusta. Koskaan en saanut kuulla: ”Ei tytöt käyttäydy noin” – fraasia, josta isääni varoiteltiin minun saavan kuulla. Varoiteltiin koulukiusaamisella ja opettajien silmätikuksi joutumisella, jos isä ei opeta minulle kuinka tytön kuuluu käyttäytyä. Poikamaisuudestani en joutunut koulukiusatuksi, eikä opettajat minua siitä koskaan soimanneet.

80-luvulla

Liikuntatunnilla jako sukupuolen mukaan

Vasta liikuntatunneilla saimme ensimmäisen kerran todeta opetuksen olevan erilaista tytöillä ja pojilla. 1.-4. luokkaan asti meillä oli yhteiset liikuntatunnit, toki meillä oli erilliset pukutilat, joissa omaa sukupuolta edustava valvoja. Ensimmäinen konkreettinen ero minkä muistan oli, ettei poikien tarvinnut liikuntatunnin jälkeen peseytyä ellei halunnut. Meille tytöille taas opastettiin ettei tyttöjen kuulu haista hielle, joten pikapesu ja vaatteiden vaihto kuuluu tehdä liikuntasuorituksen jälkeen.

Vasta 5. luokalle mentäessä pelin henki varsinaisesti muuttui. Tytöt ja pojat jaettiin omiin ryhmiin. Tyttöjen liikunnassa keskityttiin enemmän tanssiin, voimisteluun ja sellaisiin ”tyttöjen” juttuihin. Kun taas pojat pelasivat säbää, korista ja futista. Ärsytti. Lopulta muutama meistä tytöistä ilmaisi mielipiteen asiasta, jonka tuloksena saimme valita kummassa ryhmässä olimme.

Sukupuolimuotin rikkomista

Peruskoulun aikana opin tasa-arvosta, mahdollisuuksista sekä hyväksynnästä. Pojat harjoittelivat kotitaloutta sekä käsitöitä ja tytöt osallistuivat teknisentyön tunneille. Muistan muutaman pojan, jotka innostuivat kutomisesta ja luokassa valmistui heidän toimestaan useammatkin lapaset. Isäni sai minulta upeasti kirjaillun ja poltetun naulakon joululahjaksi. Ja yhden pojan kanssa suunnittelimme vakavasti oman konditorian perustamista innostuttuamme leipomisesta.

Historiassa opiskelimme suurmiehistä ja -naisista. Keskustelimme millaisia mahtavia ja viisaita ihmisiä ennen meitä on elännyt. Kiitos heidän, voimme tänä päivänä elää juuri tällaista elämää, täynnä mahdollisuuksia toteuttaa itseämme, eikä meitä ohjata sukupuolimuotin mukaan.

Kasvatettiinko 80-90-luvun Helsingissä lapset johonkin tiettyyn muottiin? Sellaista en ainakaan koulussa huomannut. Pojat saivat olla herkkiä ja tytöt villejä. Kaikkia oppiaineita opetettiin tasapuolisesti ja valinnaiset saatiin valikoida oman mielenkiintojemme mukaan, eikä niitä tarjottu oletetun sukupuolimuotin mukaan.

Onko opetus ollut jo 30 vuotta sukupuolitietoista ja nyt vasta se sanoitettiin? Toki tiedostan, ettei asiat ole kaikissa kouluissa olleet näin kuin minun kouluissani. Opetuksessa on ollut alueellisia eroja sekä eroja eri opettajien välillä. Onko opetushallituksen laatima uusi ohjeistus sukupuolitietoiseen opetukseen vain keino laadun sekä tasapuolisen opetuksen varmistamiseen? Ehkä olen vain onnekas, että meidän luokalla oli hyvät lähtökohdat kasvuun.

Terkuin, Kati

Tasa-arvon nimessä vaatimukset kovenee – Ja kuilu sukupuolten välillä pysyy

Maailmaa muuttuu. Joka päivä mennään hurjasti asioissa eteenpäin. Taitotaso kasvaa ja vaatimukset kovenee. Toisinaan se on hyvä, mutta toisinaan se tuntuu tekevän elämästä mahdottoman. Otetaan esimerkiksi tasa-arvo. Olemme menneet huomattavasti eteenpäin viimeisen sadan vuoden aikana tasa-arvokysymyksessä. Naisten asema miesten ylivaltaan nähden parantanut. Onhan meillä hyvänen aika ollut nainen presidenttinä sekä hetken aikaa pääministerinä. Naiset ovat päässeet näyttämään, että osaavat tehdä muutakin kuin pestä pyykkiä, vaihtaa vaippoja ja laittaa ruokaa. Sukupuolisten väliset erot ovat kaventuneet, ainakin näennäisesti.

Ennen kuin jatkan pidemmälle tätä paasausta, pitää todeta, että olen ehdottomasti tasa-arvon kannattaja. En missään nimessä ajattele, että on olemassa erikseen miesten tai naisten töitä tai jonkun toisen työ olisi toista arvokkaampaa. Mielestäni tasa-arvo on ehdottoman tärkeää ja siihen tulisi aina pyrkiä. En näe itseäni mitenkään erityisemmin feministinä, vaikka naisten asemaa kovasti puolustan. Pidän itseäni tasapuolisuuden ja yksilöllisten tilanteiden huomioimisen kannattajana. Mutta jatketaan nyt tätä tasa-arvo teemaa.

Sain palautetta tekstistäni: ”Pitääkö naisten olla tänä päivänä supersankareita?”, jossa feministimäisesti viittaan, että tämän päivän naisilta vaaditaan suorastaan mahdottomuuksia. Minua oikaistiin nopeasti ettei tämä koske vain naisia, vaan sama pätee miehiin. Ja miehiltä näitä supersankarimaisia tekoja vaaditaan tasa-arvon nimissä.

Olen samaa mieltä, miehiltä vaaditaan nykyään paljon enemmän kuin ennen. Enää ei riitä, että käydään töissä ja tämän jälkeen heittäydytään sohvalle odottamaan palveluksia. Ehei! Nyt miesten pitää osallistua kotitöihin. Pitää siivota, hoitaa lapsia, laittaa ruokaa ja olla läsnä. Tehdä puolet niistä askareista, mitkä ovat aikaisemmin kuuluneet yksin naisille.

Niin, miehiltä vaaditaan nyt osallistumista kotitöihin ja lastenhoitoon. Töihin, jotka naiset ovat hoitaneet, kun miehet kävivät palkkatöissä tienaamassa elannon perheelle. Kun naiset menivät palkkatöihin, hoitivat he edelleen vuosikymmeniä kotityöt yksin. Yht´äkkiä tämä ei enää käynyt ja naiset alkoivat vaatimaan muutosta. Maailma muuttui: naiset menivät töihin ja nyt miehiltä vaaditaan tasa-arvon nimissä ottamaan osaa kotitöihin.

Tasa-arvon nimissä ovat naiset vallanneet perinteisiä miesten töitä. Naiset ovat kivunneet johtajiksi ja alkaneet tekemään teknisiä töitä, jotka perinteisesti on katsottu miesten töiksi. Naisilla on halu näyttää, että pystymme ihan samaan kuin miehet. Joskus jopa himpun verran parempaan.

Tasa-arvo huuma ja yksilöiden väliset erot

Mutta mutta…

Unohdammeko tässä tasa-arvo huumassa, että kaikki naiset eivät ole teknisiä tai johtajatyyppiä? Tai toisille miehille lasten kotihoito on mahdoton tehtävä? Onko oikeasti välttämätöntä, että kaikkien pitää pystyä kaikkeen? Ja onko se yksilön heikkoutta ja avuttomuutta, jos tunnustaa ettei jokin asia luonnistu ja tarvitsee apua?

Kun tasa-arvon nimissä kaikkien miesten tulee ottaa osaa kotitöihin, tulee naisten näyttää pystyvänsä tekemään aina saman kuin mies. Jokaisen naisen on kyettävä vaihtaa renkaat autoon. Joka johtaa miesten keskuudessa spekulaatioon, meniköhän se nyt ihan oikein ja käydään tarkistamassa pultit. Mutta auta armias, jos nainen ei lähde niitä haalarit päällä vaihtamaan, huomautellaan tasa-arvoisuuden yksipuolisuudesta.

Miehen tehdessä kotitöitä, osallistuessa lastenhoitoon ja huomioimalla puolisonsa, saa hän osakseen ihailua ja kehuja ympäristöstä. Luvassa on ylistyslaulua ja 10 eläköön huutoa, sama se, onko asiat miten hyvin tullut tehtyä, niin pääasia on yritys. Ei haittaa vaikka valkoinen pyykki olisi pinkkiä, pääasia on että yrittää ja puolison pitäisi olla iloinen. Kun nainen taas vaihtaa auton renkaat, hakkaa halot ja kasaa ikean vaatekaapin, niin sitä pidetään itsestään selvyytenä. Ihan vaan tasa-arvon nimissä. Mutta auta armias, jos kaikkia renkaiden pultteja ei ole saatu kunnolla kiristettyä taikka hyllyn kasauksessa on jäänyt muutama ruuvi yli, siitä saadaan kuulla pitkään jälkeen päin.

Vaaditaanko tasa-arvon nimissä naisilta huomattavasti enemmän asioita kuin miehiltä? Unohdetaanko ihan näiden kahden sukupuolen ominaiserot sekä yksilöiden väliset erot? Vai eikö sillä ole enää merkitystä? 

Vaikka miesten oletetaan ottavan nykypäivänä osaa kodinaskareihin, miesten ei oleteta automaattisesti leipovan mokkapaloja koulujen myyjäisiin tai osallistuvan jokaiseen marttakerhoon, mitä taas naisilta vaaditaan. Miesten on helpompi täyttää tasa-arvovaatimukset. Jo pelkästä yrityksestä palkitaan. Naisilta vaaditaan täydellisyyttä, jos halutaan selvitä ilman naljailua, siitä kuinka jokaisen tulisi pysyä lestissään.

Otetaan vielä viimeisenä huomioina tosiasia työelämästä. Kun työpaikalla on töissä yksi nainen kymmenen miehen keskellä, kenelle luulette kahvinkeitto vuoron lankeavan? Tai kuka siivoaa tilat? Ihan vain omien töiden ohella? Juu, kyllä olemme edelleen kaukana tasa-arvosta.