Hae
Koivulan Emäntä

Kun välttämätön muutos ja avoinna oleva tulevaisuus pelottaa – Muutosvastarinta

Kuva: Pixabay

Tällä viikolla taas tuli kirje. Kirje, jonka avaamista odotin innolla, sillä se on ystävältä joka on hengenheimolaiseni. Meidän välinen kirjoittelu alkoi ihan vahingossa. Oli asioita, jotka piti saada sanotuksi, mutta ei löytynyt sanoja. Joten ne päättyi kirjoitetuksi sanoiksi. Näiden meidän välisten kirjeiden avulla ystävyytemme on syventynyt entisestään. Tutustumme toisiin aivan uudella tavalla. Kirjeystävät on parhautta. Ei ollenkaan vanhanaikaista. Ihan oikeasti.

En tiedä onko Manta oikeasti ajatustenlukija, sillä hän kirjoittaa melkein joka kerta aiheesta jota itsekin pyörittelen. Vai olemmeko vain niin samanlaisia? Kamppailemme samojen asioiden kanssa. Parhautta onkin, kun voi jakaa nämä asiat toisen kanssa. Tällä kertaa pohdimme tulevaisuutta. Kuinka se pelottaa ja ahdistaa. Kaipaisimme muutosta ja uusia suuntaviivoja, mutta hyppy uuteen ja tuntemattomaan jännittää.

”Moikka Kati, 

Tiedätkö sen tunteen, kun haluaisit mennä elämässä eteenpäin, mutta eteenpäin meneminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan?

Mä olen juuri nyt siinä kohtaa. Keväällä, kun Harrin kanssa erottiin, sovimme, että hän saa asua asunnossa niin kauan kuin löytää uuden asunnon. Syy tähän on se, että Harrilla on erityislapsi, jonka elämää emme halunneet kuormittaa enempää. Kun kevään koettaessa sovin töissä töissä siirtyväni tuntityöläiseksi, sovimme Harrin kanssa, että hän asuisi kanssani kesän yli.

Nyt kun syksy alkaa lähestyä ja muutto realisoitua Harrin käydessä katsomassa asuntoja, minua on alkanut pelottamaan. Toisaalta odotan sitä, että Harri lähtee ja minä pääsen aloittamaan oman elämän, mutta sitten on se toinen puoli minussa joka ei halua. Olen jo suunnitellut uutta sisustusta ja tehnytkin joitain hankintoja ja katsonut huonekaluja. Olen suunnitellut, kuinka siivoan kodin lattiasta kattoon ja nauttinut tiedosta, ettei kukaan (muu) ole sotkemassa työni jälkeä. Toisessa hetkessä mietin, että miten osaan olla yksin. Mietin, kuinka suuren osan palkastani menee vuokraan, joudunko luopumaan elintasosta, johon olen tottunut? 

Samaan aikaan pohdin sitä, että nyt olisi loistava hetki vaihtaa työpaikkaa ja turhaudun, kun mielenkiintoiset työpaikat ovat kiven alla. Paikoissa, jotka kiinnostaisivat minua en tunnu olevan tarpeeksi pätevä. Nykyisessä työpaikassani riittää haasteita henkilöstöpolitiikassa ja meillä on suuri vaihtuvuus, mikä saa minut myös ahdistumaan. Tällä hetkellä meillä on hyvä porukka kasassa työntekijöitä, mutta taas meiltä lähtee kollega pois. Minua ahdistaa ja pelottaa jo valmiiksi, että millaisen tyypin saamme työkaveriksi ja millaiseksi se muuttaa yhteisömme. 

Olen miettinyt, että miksi en kestä elämässäni tapahtuvia muutoksia? Suurin elämänmuutoksiin liittyy usein mielenterveyteni muutokset. Milloin ahdistaa, milloin masentaa. Hetkittäin mietin myös, että olenko minäkin ADHD-aikuinen. Osan tyypillisistä piirteistä pystyn liittämään itseeni ja lähisuvussani on diagnosoitu ADHD:ta. Tarvitsenko minäkin tasaisen, rutiininomaisen arjen, kuten neuvotaan ADHD lapsen vanhempia neuvotaan järjestämään. Tekeekö se muutoksen sietokyvystäni olemattoman?

Lienee kuitenkin täysin normaalia, että uudet elämäntilanteet jännittävät. Kadehdin ihmisiä, jotka selviävät pelkällä jännityksellä. Ja tuntuvat pelottomille. Kadehdin ihmisiä, jotka uskaltavat ottaa hetkestä kiinni ja tarttua vailla huolia uuteen. Kadehdin niitä, jotka tavoitteleva unelmiaan, koska en itse tällä hetkellä siihen pysty.  

Tunnen olevani jumissa, en uskalla mennä eteenpäin, mutten halua valua takaisin menneisyyteen. Jossain takaraivossa kuitenkin elää toive siitä, että olen vielä joskus sama ihminen, joka olin ennen kuin sairastuin masennukseen. Haluan vielä jonain päivänä seistä omilla jaloillani tukevasti, olla se rohkea Manta, joka on jäänyt sairauteni taakse. En voi ennustaa, koska tämä päivä on, mutta ainakin minulla on jotain, mitä odotan. Pelkäämättä. 

Rakkaudella, Manta”

Kuten Manta, en minäkään uskalla ottaa kovin suuria askelia. Pysyttelen tutussa ja turvallisessa. Viimeisen kahden vuoden aikana olen kuitenkin alkanut rikkoo rajojani ja kokeilemaan uutta. En kuitenkaan uskalla hypätä täysin tuntemattomaan. En ainakaan ilman turvaverkkoa.

Hoitovapaan aikana olen alkanut tekemään alustavaa pohjatyötä, kohti ”unelma”tulevaisuutta. Olen alkanut opiskelemaan ja kehittämään omaa ammattitaitoani. Olen pyrkinyt verkostoitumaan. Olen hakenut työelämässä uusia kokemuksia ja laajentanut osaamistani. Olen opetellut sanomaan KYLLÄ, niin kuin tammikuussa lupasin.

Olen houkutellut Mantaa mukaani tavoittelemaan uutta tulevaisuutta ja pyrkimään voimakkaammin kohti päämäärää. Jos yhdessä uskallettaisiin ottaa se viimeinen askel. Toistaiseksi Manta ei ole uskaltanut lähteä ottamaan ensimmäisiä askelia. Tekemään tunnusteluja. Ehkä jonain päivänä.

Minäkin olen täysin epävarma tulevaisuudestani. Tällä hetkellä teen kaikkea päämärättömästi, ajatuksella enempi parempi. Ehkä syksyn tai tulevan talven aikana asiat kirkastuvat. Toivottavasti.

Terkuin, Kati

Vierustan naiset: Mikä minusta tulee isona?

Kuva: Pixabay

Olen 36 vuotias ja minulle ei ole hajuakaan mikä haluaisin olla isona. 15 vuotta sitten luulin, että tiedän kristallin kirkkaasti mitä haluan tehdä eläkeikään saakka. Mutta sitten elämä heitti kapuloita rattaisiin, eikä tuo valinta tunnu enää sopivalle. Kun terveys pettää ja elämään astuu pysyvä haittatekijä, täytyy alkaa asettelemaan elämää uusiksi.

Viimeiset neljä vuotta olen aikalailla haahuillut ja yrittänyt etsiä itseäni. Kovasta etsinnästä ja itsetutkiskelusta huolimatta tulevaisuus ei ole täysin selkeytynyt. Osaviittoja olen löytänyt ja tänä syksynä olenkin lähtenyt kohti mahdollista uutta tulevaisuutta. Saa nähdä mitä siitä seuraa ja löydänkö sen oman kutsumukseni.

Olen kuvitellut, että olen ainut keski-ikää lähestyvä, joka on hieman hukassa itsensä kanssa. Yllätyksekseni huomasin, että en todellakaan ole ainut vaan mitä ilmeisemmin monet minun iässäni olevat alkavat pohtia uudelleen uravalintojaan sekä tulevaisuuttaan. Lisäksi havaitsin, että pitkäaikaissauraus saa monella elämänarvot sekaisin ja alkaa se oman elämän uudelleen pohdinta.

Vierustan naisten tarinaa on täällä blogissani seurattu, koska olemme halunneet tuoda sateenkaariperheen elämää enemmän tietoisuuteen. Vierustan naisten tarina osoittaa, että sateenkaariperheissä on aivan samoja ongelmia ja haasteita kuin heteroperheissä. Se mikä tarinasta tekee mielestäni erittäin mielenkiintoisen on tosiasia miten paljon meillä on Annin kanssa yhteistä ja kuinka paljon kamppailemme samojen asioiden kanssa. Niin kuin minä, on Anni joutunut pohtimaan mitä tulevaisuudessa tekee sairastuttuaan MS-tautiin. Kuinka yksi asia saakin elämän ihan sekaisin.

Mikä minusta tulee isona?

”Haikeana myönnän, että kesäkuukaudet ovat ohi tältä vuodelta. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän olen huomannut nauttivani luonnonvalosta ja siitä, etteivät lihakset ole jäykkänä palelemisesta. Tiedostamisen myötä osaan imeä valoa itseeni aina, kun se on mahdollista, keskittyä vihreän eri sävyihin, nauttia vastaleikatun ruohon tuoksusta ja arvostaa pienten kivien aiheuttamaa kipua jalkapohjissani kävellessäni paljasjaloin. Okei, tuota viimeistä epäilen jo itsekin, mutta rehellisesti mietittynä: On aivan mahtavaa tuntea edelleen omat jalkapohjat, edes osittain! Ja paljain jaloin liikkuminen onnistuu sattuneista syistä vain kesäisin, joten pysykööt listallani. Mahtavan kesän jälkeen minunkin arki alkoi viimeistään nyt, kun opiskelut jatkuvat loman jälkeen.

Kuva: Anni Halen

Ms-taudin tuomien haasteiden myötä sain eläkeyhtiöltä luvan ammatilliseen kuntoutukseen eli alan vaihtoon. Kaikki työvuoteni olen työskennellyt lähihoitajan eri töissä, viimeisimmät vuodet hammashoitajana. Hammashoitajan työtä kuntoni ei kuitenkaan enää kestä. Yksikin työvuoro voi tuntua äärimmäiseltä ponnistukselta, en välttämättä jaksa keskittyä intensiiviseen potilastyöhön ja huonoimpina päivinä instrumentit lentelevät ympäri huonetta. Taloudellisesti tuettu opiskelu tässä elämäntilanteessa tuntui lottovoitolta. Olen aiemmin kriiseillyt sitä, ettei opiskelu kiinnostanut minua nuorempana. Oikeasti, en uskonut itseeni silloin yhtään, en uskaltanut haluta mitään muuta kuin, että työllistyisin mahdollisimman nopeasti peruskoulun jälkeen. Sen todellakin tein ja myöhemmin on harmittanut monet kerrat, kun mietin mitä kaikkea olisikaan voinut päästä tekemään, kun olisi valinnut toisenlaisen reitin. 

Ms-taudin kanssa en uskalla toivoa ihmeitä, mutta fyysisesti kevyempi, itsenäisempi ja joustavampi työ, esimerkiksi etätyöskentely mahdollisuudella, auttavat jatkamaan työelämässä pidempään. Hammashoitajana seuraava ovi olisi auennut vain työkyvyttömyyseläkkeelle. Onneksi olen sopeutuvainen luonne ja osaan kääntää useimmat vastoinkäymiset mahdollisuuksiksi. Aluksi minua kiinnosti eniten journalismi, mutta ymmärsin hakuyrityksen jälkeen, etteivät minun nykyiset taidot riitä pääsemään edes medianomin pääsykokeeseen. Ei saa ymmärtää väärin. Yritin kyllä, mutta löysin samaan aikaan myös toisen kiinnostavan alan: Liiketalous ja tradenomin opinnot. 

Kävin tutustumassa pääsykokeeseen edellisen vuoden kesällä ja tosissani hain kouluun seuraavana syksynä. Edelleen itselläni oli vaikeuksia uskoa omiin kykyihini opiskella, mutta niin vaan selvitin suomen- ja englanninkielisen ennakkomateriaalin ja sain haluamani opiskelupaikan Hyvinkään Laurea-ammattikorkeakoulusta. Koulu alkoi viime tammikuussa ja vaikka se olikin yllättävän aikaa vievää, niin kaikki on ollut tosi mielenkiintoista. Tulevan syksyn suunnittelin hieman kevyemmäksi, jotta tauti ei turhaan ärsyyntyisi. Toisaalta kaikenlaista kiinnostavaa tuntuu tulevan jatkuvasti eteen. Esimerkiksi tutortoiminta ja Laurean verkkolehden toimituskunnan opiskelijajäsenyys. 

Olen päättänyt opiskella tällä kertaa vain itseäni varten. Haluan poistua mukavuusalueeltani. Harjoitella, epäonnistua ja oppia siitä kaikesta. Vielä en tiedä millaiseen työhön päädyn, kun vaihtoehtoja tuntuu olevan niin monia; mm. oikeustradenomi, kirjanpitäjä, projektijohtaminen. Viestinnän opintoja valitsemalla, vaikkapa Avoimen yliopiston kautta, aukenevat taas täysin uudet ovet. Olen siis matkalla, ja kerrankin voin sanoa, että päämäärä on sivuseikka, koska uskon tämän polun vievän minut sinne, mikä on tarkoitettu.” – Anni Halen

Omia syksyn kuulumisia tulen päivittelemään myöhemmin. Sitten, kun niistä on jotain puhuttavaakin. Tällä hetkellä kaikki on vielä melko sekavaa, etten oikein osaa itsekään ajatuksiani jäsennellä. Kaikki ovet ovat vielä minulla auki. Mahdollista on, että palaan täysin vanhaan. Mutta kuitenkin olen ottaneet varovaisen hypyn tuntemattomaan. Turvaverkko on levitetty ja takaportti on avoinna, jotta voin luikkia takaisin vanhaan.

Terkuin, Kati