Hae
Koivulan Emäntä

Jos eroaisimme syynä olisi… – Mikä tekee hyvän parisuhteen?

Luin Maaret Kallion kolumnin ”Hyvää pari­suhdetta ei ratkaise seksi, raha tai lasten­kasvatus, vaan nämä kaksi syvempää ulottuvuutta” ja aloin sen pohjalta pohtimaan miksi niin monet parisuhteet ympärillämme päätyvät eroon ja mikä on saanut meidän parisuhteen kestämään. Onko meidän parisuhde hyvä? Ikuisesti kestävä? Mitä muiden parisuhteista on puuttunut?

En usko, että on olemassa ongelmatonta parisuhdetta. Luulen, että jokaisessa parisuhteessa on omat ongelmansa. Ongelmat vaihtelevat elämäntilanteen ja aikakausien mukaan. Joskus niitä kasaantuu enemmän ja joskus taas näyttää siltä, että elämämme on täysin ongelmatonta. Me vain päätämme onko ongelmat sellaisia mistä selvitään yhdessä yli tai millaisten kanssa voimme elää.

Syitä miksi parisuhteet päätyvät eroon, on varmasti yhtä monta kuin parisuhdetta. On luottamuspulaa, kaltoinkohtelua, erilaiset elämänarvot ja erilleen kasvamista. Toisinaan suhteeseen on lähdetty suinpäin, eikä olla oltu ollenkaan valmiita suhteeseen. Joskus eroja on saatettu selitellä erilaisilla kasvatusfilosofeilla, seksin puutteella taikka talousongelmilla, mutta kun asiaa on hieman syvemmältä tutkinut, niin eron todellinen syy on ollut muualla ja nämä ongelmat vain sen sivutuote.

Siitä on jo yli 18 vuotta, kun panimme mieheni kanssa hynttyyt yhteen. Lähdimme silloin soitellen sotaan, ajatuksella kevyestä kesäromanssista. Kesä kuitenkin meni ja minun hammasharja jäi miehen peilikaappia koristamaan. Joulun alla kaksi punaista viivaa sinetöi elämämme pysyvästi yhteen.

Me olimme nuoria kun tapasimme. Vailla koulutusta ja pysyvää työpaikkaa. Taloutemme oli retuperällä, emmekä tienneet mitä elämältä haluamme. Ja yhtäkkiä pieni käärö muutti elämämme ja meidän oli aika vakavoitua, kasvaa aikuisiksi. Siitä tulikin matka, joka on ollut täynnä tunteita ja muuttuvia tilanteita. Niitä mäkiä on sattunut matkan varrelle monia.

Tämän 18 vuoden aikana on ollut useita hetkiä, jolloin olisimme voineet lähteä eriteille. Olemme riidelleet, huutaneet, raivonneet ja mököttäneet. Sukeltaneet epätoivon syvempiin syövereihin ja yrittäneet räpiköidä takaisin pinnalle. Olemme pohtineet yhdessä ja erikseen, onko tässä mitään järkeä. Monta kertaa olemme miettineet sitä, että olimmeko kuitenkin liian nuoria, kun sanoimme tahdon. Emmehän me olleet silloin vielä valmiita tähän kaikkeen.

Kun pohdimme syvemmältä asiaa, on erittäin ilmeistä, että suhteemme on vankalla pohjalla. Meidän välillä on luja luottamus. Joka ei ole horjunut kovemmassakaan ristiaallokossa. Voimme aina luottaa toisiimme, oli tilanne mikä hyvänsä. Voimme luottaa, että vaikka mitä tapahtuu toinen on siinä, turvana, tukena ja rakastavana. Me jaamme yhdessä niin surut kuin ilot. Me nauramme ja itkemme yhdessä.

Vaikka monesti olemme erimieltä ja nahistelemme pienistä asioista, niin tiukan paikan tullen olemme aina samalla puolella ja valmiina puolustamaan toista. Me seisomme ritirinnan ja käymme yhtenäisenä rintamana jokaista eteen tulevaa vastoinkäymistä vastaan.

Mutta jos eroaisimme, niin sanoisin syyksi kokeilun halun. Jännittävien tilanteiden ja ensihuuman kaipuun. Tulisimme syyttämään erossa minun holtitonta rahan käyttöä ja erilaisia siisteyskäsitteitä. Mainitsisimme myös yhteisen ajan puutteen sekä väsymyksen.

Sanotaan, että parisuhteista kasvetaan ulos. Varsinkin kun puhutaan nuoruusiän suhteista. Meidän kohdalla aika oli puolellamme. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä kovemmin olemme hitsautuneet yhteen. On aikoja, kun mietin miten hauskaa olisi kohdata se ensihuuma ja rakastuminen uudelleen. Sitten herään todellisuuteen. Se rakastuminen ja ensihuuma kestää lyhyen ajan ja sitten astuu suhteeseen arki. Silloin pitää miettiä, että onko arki minkä pystyy kestää ja jakaa toisen kanssa, väsymyksestä ja yhteisen ajan puutteesta huolimatta.

Onko parisuhteemme siis hyvä? Kenties ikuinen? Luulen niin. En kaipaa suhteeseemme muutosta, sillä tämä on suhde, jossa voin olla todellinen minä. Voin luottaa siihen, että tulen hyväksytyksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen.

 

Tasa-arvon nimessä vaatimukset kovenee – Ja kuilu sukupuolten välillä pysyy

Maailmaa muuttuu. Joka päivä mennään hurjasti asioissa eteenpäin. Taitotaso kasvaa ja vaatimukset kovenee. Toisinaan se on hyvä, mutta toisinaan se tuntuu tekevän elämästä mahdottoman. Otetaan esimerkiksi tasa-arvo. Olemme menneet huomattavasti eteenpäin viimeisen sadan vuoden aikana tasa-arvokysymyksessä. Naisten asema miesten ylivaltaan nähden parantanut. Onhan meillä hyvänen aika ollut nainen presidenttinä sekä hetken aikaa pääministerinä. Naiset ovat päässeet näyttämään, että osaavat tehdä muutakin kuin pestä pyykkiä, vaihtaa vaippoja ja laittaa ruokaa. Sukupuolisten väliset erot ovat kaventuneet, ainakin näennäisesti.

Ennen kuin jatkan pidemmälle tätä paasausta, pitää todeta, että olen ehdottomasti tasa-arvon kannattaja. En missään nimessä ajattele, että on olemassa erikseen miesten tai naisten töitä tai jonkun toisen työ olisi toista arvokkaampaa. Mielestäni tasa-arvo on ehdottoman tärkeää ja siihen tulisi aina pyrkiä. En näe itseäni mitenkään erityisemmin feministinä, vaikka naisten asemaa kovasti puolustan. Pidän itseäni tasapuolisuuden ja yksilöllisten tilanteiden huomioimisen kannattajana. Mutta jatketaan nyt tätä tasa-arvo teemaa.

Sain palautetta tekstistäni: ”Pitääkö naisten olla tänä päivänä supersankareita?”, jossa feministimäisesti viittaan, että tämän päivän naisilta vaaditaan suorastaan mahdottomuuksia. Minua oikaistiin nopeasti ettei tämä koske vain naisia, vaan sama pätee miehiin. Ja miehiltä näitä supersankarimaisia tekoja vaaditaan tasa-arvon nimissä.

Olen samaa mieltä, miehiltä vaaditaan nykyään paljon enemmän kuin ennen. Enää ei riitä, että käydään töissä ja tämän jälkeen heittäydytään sohvalle odottamaan palveluksia. Ehei! Nyt miesten pitää osallistua kotitöihin. Pitää siivota, hoitaa lapsia, laittaa ruokaa ja olla läsnä. Tehdä puolet niistä askareista, mitkä ovat aikaisemmin kuuluneet yksin naisille.

Niin, miehiltä vaaditaan nyt osallistumista kotitöihin ja lastenhoitoon. Töihin, jotka naiset ovat hoitaneet, kun miehet kävivät palkkatöissä tienaamassa elannon perheelle. Kun naiset menivät palkkatöihin, hoitivat he edelleen vuosikymmeniä kotityöt yksin. Yht´äkkiä tämä ei enää käynyt ja naiset alkoivat vaatimaan muutosta. Maailma muuttui: naiset menivät töihin ja nyt miehiltä vaaditaan tasa-arvon nimissä ottamaan osaa kotitöihin.

Tasa-arvon nimissä ovat naiset vallanneet perinteisiä miesten töitä. Naiset ovat kivunneet johtajiksi ja alkaneet tekemään teknisiä töitä, jotka perinteisesti on katsottu miesten töiksi. Naisilla on halu näyttää, että pystymme ihan samaan kuin miehet. Joskus jopa himpun verran parempaan.

Tasa-arvo huuma ja yksilöiden väliset erot

Mutta mutta…

Unohdammeko tässä tasa-arvo huumassa, että kaikki naiset eivät ole teknisiä tai johtajatyyppiä? Tai toisille miehille lasten kotihoito on mahdoton tehtävä? Onko oikeasti välttämätöntä, että kaikkien pitää pystyä kaikkeen? Ja onko se yksilön heikkoutta ja avuttomuutta, jos tunnustaa ettei jokin asia luonnistu ja tarvitsee apua?

Kun tasa-arvon nimissä kaikkien miesten tulee ottaa osaa kotitöihin, tulee naisten näyttää pystyvänsä tekemään aina saman kuin mies. Jokaisen naisen on kyettävä vaihtaa renkaat autoon. Joka johtaa miesten keskuudessa spekulaatioon, meniköhän se nyt ihan oikein ja käydään tarkistamassa pultit. Mutta auta armias, jos nainen ei lähde niitä haalarit päällä vaihtamaan, huomautellaan tasa-arvoisuuden yksipuolisuudesta.

Miehen tehdessä kotitöitä, osallistuessa lastenhoitoon ja huomioimalla puolisonsa, saa hän osakseen ihailua ja kehuja ympäristöstä. Luvassa on ylistyslaulua ja 10 eläköön huutoa, sama se, onko asiat miten hyvin tullut tehtyä, niin pääasia on yritys. Ei haittaa vaikka valkoinen pyykki olisi pinkkiä, pääasia on että yrittää ja puolison pitäisi olla iloinen. Kun nainen taas vaihtaa auton renkaat, hakkaa halot ja kasaa ikean vaatekaapin, niin sitä pidetään itsestään selvyytenä. Ihan vaan tasa-arvon nimissä. Mutta auta armias, jos kaikkia renkaiden pultteja ei ole saatu kunnolla kiristettyä taikka hyllyn kasauksessa on jäänyt muutama ruuvi yli, siitä saadaan kuulla pitkään jälkeen päin.

Vaaditaanko tasa-arvon nimissä naisilta huomattavasti enemmän asioita kuin miehiltä? Unohdetaanko ihan näiden kahden sukupuolen ominaiserot sekä yksilöiden väliset erot? Vai eikö sillä ole enää merkitystä? 

Vaikka miesten oletetaan ottavan nykypäivänä osaa kodinaskareihin, miesten ei oleteta automaattisesti leipovan mokkapaloja koulujen myyjäisiin tai osallistuvan jokaiseen marttakerhoon, mitä taas naisilta vaaditaan. Miesten on helpompi täyttää tasa-arvovaatimukset. Jo pelkästä yrityksestä palkitaan. Naisilta vaaditaan täydellisyyttä, jos halutaan selvitä ilman naljailua, siitä kuinka jokaisen tulisi pysyä lestissään.

Otetaan vielä viimeisenä huomioina tosiasia työelämästä. Kun työpaikalla on töissä yksi nainen kymmenen miehen keskellä, kenelle luulette kahvinkeitto vuoron lankeavan? Tai kuka siivoaa tilat? Ihan vain omien töiden ohella? Juu, kyllä olemme edelleen kaukana tasa-arvosta.