Hae
Koivulan Emäntä

Minustako terapeutti? – Kokeilussa taideterapia

Taideterapia tunnit ovat osa seksuaaliterapeutin opintoja. En voi väittää, että olisin odottanut näitä tunteja innolla. Pikemmenkin ahdistus ja harmitus kuvasi fiilistäni taideterapia tuntien alkaessa. Mielessä pyöri kokemukset kouluajoilta. Töiden julkinen arvostelu ja numerointi. Luulit piirtäneesi upean teoksen, kunnes opettaja kertoi mitä kaikkia virheitä hän näkee työssä. Mielessä olivat ne pitkät hetket tyhjän paperin edessä, kun piti antaa mielikuvituksen lentää ja katsoa mitä syntyy. Ei syntynyt mitään. Kaikki muut kyllä sai aikaiseksi hienoja teoksia, mutta oma paperi pysyi valkoisena.

 

Kaikista pahinta mitä muistan kouluajoilta, oli maalaaminen. Vihaan maalaamista. Minä ihan oikeasti kirjaimellisesti vihaan maalaamista. Jos jostakin muista töistä sain numeroiksi 6 tai 7, niin maalaaminen oli joka kerta tuhoon tuomittu juttu. En osannut sekoittaa värejä oikein. Pensselin kanssa työskentely kömpelöä ja kaikki tekniikka aivan hukassa vaikka opettaja oli mielestään erittäin selkeästi opastanut asian. Ei kaikessa voi olla lahjakas. Maalaaminen ei ollut minun lajini. Sen myönnän.

Taideterapia – kaikki osaa maalata

25 vuotta myöhemmin olen taas koulunpenkillä ja aiheena maalaaminen. Kylmän hiki puskee ja kurkkua kuristaa. Päässä risteilee vain ajatukset, kuinka huono olin maalaamisessa. Silmissä vilahteli, kuinka tämäkin tunti tulee päättymään itkuun, kun minun työni tulee olemaan luokan surkein.

Hae alusta, ota paperi, liidut, maalit ja penselit. Kaikki osaa maalata! Nyt ei tarvitse jännittää. 

Saatiin ohjeistus. Alkaa rapina ja tohina. Innokkaat terapeuttiopiskelijat alkavat hakemaan työvälineitä. Työvälineet saatuamme eteen lähdetään liikkeelle. Kävellään, tanssitaan ja yritetään tyhjentää mieli. Yritetään saada yhteys kehoon ja  sen antamiin viesteihin.

Tavoitteena on maalata mielen maisemaa. Sitä mitä keho meille viestii. Istutaan alas ja nyt kaikki ottaa kumpaankin käteen liidun. Kaksi eri väriä. Silmät kiinni ja aletaan piirtämään. Ok, tämän osaan. Kun on piirretty liiduilla tarpeeksi kauan, saa avata silmät ja sitten aletaan maalaamaan. Saamme ohjeeksi maalta 40min ajan.

MITÄH?!?! Pitääkö mun maalata 40miinuuttia? Aina vaan uusia kerroksia? Oikeasti?

Äskeinen rentous katosi kuin pieru saharaan. Alkoi ahdistaa. Kämmenet alkoi hiota. 20 minuutin kohdalla olen varma, että olen maalannut ihan tarpeeksi kauan. Olen valmis. Olen kaikkeni antanut. Mitään ei ole enää jäljellä. Jos minulla oli jokin yhteys kehoon, niin nyt se on kadonnut.

Mieti mitä kehosi sanoo?

Kuuluu ohjeistus puolessa välissä. Juuri sillä hetkellä, kun olin valmis luovuttamaan. Mitä kehoni sanoo? Se käskee taistella ja paeta. Ei ainakaan enää maalata. Aistin kuinka kaikki ympärilläni antautuvat taideterapian vietäväksi. Mikä minussa on vikana, kun en saa lainkaan kiinni tästä? Lopulta näen jotain tummaa, mutta seassa on valonpilkahduksia. Ehkä se on se kadoksissa oleva innostus ja luovuus. Alan jälleen muistamaan, kuinka paljon rakastin kuvista, silloin kun töitä ei vain jatkuvasti arvosteltu.

Paperiin alkaa kuitenkin ilmestyä uusia värejä, kerroksia ja kuvia. Saan aikaan jotakin. Mieleni tyhjenee jälleen. Alan pohtimaan uusia värisekoituksia.

Uusi paperi eteen ja sitten maalataan seksuaalisuus. Noniin, mieli on tyhjä. Heittelen värejä paperille. Sudin, sottaan ja sekoitan. Mitä minä näen? Näenkö mitään. Näen sotkua. Näen sekamelskan kaikkea. Alkaa pikkaisen naurattaa. Sitähän se sekuaalisuuskin on. Sekamelska, jossa on vähän kaikkea. On tunnetta jos jonkinlaista, kaikki yhdessä sotkussa.

Miltä nyt tuntuu?

Okei, yhden taideterapia kerran jälkeen en voi sanoa mitään. En voi sanoa vihaani taideteriapiaa, mutta en uskaltanut siitä nauttiakaan, koska mieleen oli palannut ikävät muistot kouluajoilta. Mutta pari päivää myöhemmin huomaan jonkin prosessin alkaneen. Värit ovat alkaneet kiinnostaa. Innostun lasten kanssa tekemään taidetta. Lasten innostus tarttuu. Ehkä taideterpia voi olla minunkin juttu. Ehkä annan sille vielä uuden mahdollisuuden. Ainakin kiinnostus taideterapiaan heräsi.

Seksuaaliterapia opinnot ovat mieletön prosessi. Ihan huomaamatta, opintojen edetessä sitä alkaa ymmärtää itseään syvemmin. Ymmärtää omaa käytöstä ja tekemään mitä mielenkiintoisempia havaintoja. Olen joka seminaarin jälkeen entistä vakuuttuneempi, että olen oikealla tiellä.

 

Jouluna töissä

Moni tuntuu ajattelevan, että joulu on perhejuhla ja jos lapsia on siunaantunut, se on myös automaationa vapaa. Koska kuka lapsellinen nyt jouluna töissä olisi, sehän on pyhäpäivä? Mutta entä jos teetkin vuorotyötä, eikä työssä tunneta pyhiä? Niin sellaisiakin töitä on, joita on pakko tehdä myös jouluna. Siinä missä kaupat ja mäkkäri sulkevat ovensa edes yhtenä päivänä vuodessa, on pelastuslaitos, poliisi, sairaalat, asumispalveluyksiköt, kriisikeskukset yms. laitoksissa henkilökunta töissä. Näissä töissä ei tunneta käsitettä kaikille vapaa pyhäpäivä, ei edes jouluna.

Olen 10 vuotta elämästäni työskennellyt säännöllisessä vuorotyössä. Töitä paiskittiin kolmessa vuorossa, vuoden jokaisena päivänä. Oli kyseessä joulu, itsenäisyyspäivä tai uusivuosi, töihin oli mentävä jos nakki napsahti. Tietty määrä henkilökuntaa oli aina oltava vuorossa. Pyhinä toki mentiin aina minimillä, jotta mahdollisimman moni saisi toivomansa vapaan. Kuitenkaan kaikille perheelliselle ei voitu taata vapaata, joten perheellisten oli jouluna oltava töissä, jos vuoro osui kohdalle. Ja tulihan se. Itselleni joka vuosi, tosin se oli osittain omavalinta…

Kolme vuotta sitten siirryin tekemään virastotyöaikaa, jossa pyhäpäivät ovat automaattisesti vapaita. Nyt jälkeen päin muistelen hieman huvittuneena ja jopa kaiholla millaista joulunalusaika oli töissä. Siinä hetkessä tilanteen koomiset puitteet eivät juurikaan naurattaneet, vaan aiheutti ehkä enemmänkin stressiä ja päänvaivaa, toisinaan ehkä jopa helpotusta.

Marraskuussa ilmestyi toimiston seinälle lappu, johon sai toivoa minkä vuoron olisi valmis tekemään 24.12-26.12 välillä, jos vapaa ei onnistu. Toivelistan täyttyessä alkoi kahvihuoneessa keskustelu kuka ansaitsi eniten vapaan. Kuka laittoi minkäkin vuoron? Kuka tarvitsee ehdottomasti vapaan? Kenellä on pienet lapset? Kuka oli lähdössä reissuun? Jos olit lähdössä reissuun, mikä oli reissun luonne? Voiko sinkku ja lapseton edes toivoa joulua vapaaksi? Jos lapset ovat jo aikuisia, niin kyllä sitä silloin joutaa töissä olemaan? Tai jos lapsi on vielä niin pieni, ettei ymmärrä koko joulusta mitään?

Voidaanko oikeasti edes määritellä, kuka on eniten oikeutettu vapaaseen? Eikö jouluna olla tasa-arvoisia?Kuumasta keskustelusta huolimatta työvuorot saatiin aina sovittua, jopa niin ettei kelleen jäänyt mitään hampaankoloon. Työvuorosuunnittelijat usein uhkailivat, jos ei vuoroista päästä yhteisymmärrykseen, vuorot määrätään. Lopulta kun kaikki joustivat jonkin verran, syntyi sopu.

Itse olin niitä harvoja lapsellisia, joka ilmoitti voivansa olla joulun töissä. Syy miksi niin auliisti ilmottauduin vapaaehtoiseksi jäämään töihin, oli yksinkertainen. Vältyin sukujouluilta. Kun vietin joulun, töissä sain kuoria joulusta kermat päältä. Kotona ja töissä valmis ruoka. Muut hoitaa siivoukset ja valmistelut. Kun on jo niin paljon ”rangaistu”, että joutuu viettämään joulun töissä, niin saa vapaa-ajan levätä. Ja tämähän sopi. Toinen syy miksi olin innokas menemään töihin, oli työpaikalla oleva ihana jouluinen tunnelma. Ja viimeisenä syynä se palkka. Ei kuitenkaan unohdeta, että parhaimmassa tapauksessa siinä tulee neljät pyhäkorvaukset. Eli ei huono juttu lainkaan.

Joulu näkyy työpaikalla

Vaikka joulun joutuu(tai pääsee)olemaan töissä, niin siihen voi tuoda mukaan juhlan tuntua ja virittäytyä joulufiilikseen. Joulukoristeet, jouluiset ruuat sekä joululaulut rantautuivat meillä työpaikalle aina ennen aattoa. Aattona nautittiin riisipuuroa ja oikea jouluateria. Aattoillan hämärtyessä joulupukkikin saattoi tulla vierailulle. Ja jos pukki ei päässyt itse paikalle, oli lahjasäkki laitettu tontun tai postin matkaan. Lahjat jaettiin ja avattiin yhdessä. Loppuillasta laulettiin joululauluja. Iltapalalla syötiin yhdessä paistettuja pipareita ja torttuja. Vaikka joulua ei päässyt viettämään oman perheen kanssa, niin joulu oli silti joulu. Bonuksenakotona odotti vielä toinen joulu. Eli ei ehkä yhtään pöllömpi tilanne.