Hae
Koivulan Emäntä

Vierustan naiset: Lemmikit ja allergia

Minulla on aina ollut lemmikkejä. Niin kauan kuin muistan, perheessämme on ollut koiraa, kissaa, gerbiilejä, hamstereita sekä undulaatteja. Olen kasvanut lemmikkien keskellä, joten minulle oli täysin luonnollista, että lemmikit kuuluvat elämääni myös aikuisiällä.

Koirasusi

Useimmat ystäväni omistavat jonkinlaisen lemmikin. Lähinnä koiran tai kissan. Jotkut jopa useamman. Joten en ollut kovin yllättynyt, kun Vierustan Anni kertoi omista lemmikeistään. Eläinystävä tuntee toisen. Nyt Anni halusi kertoa millaisia lemmikkejä hänellä ja Hymyllä on Vierustassa.

Vierustan lemmikit

Olen aina ollut todella eläinrakas. Lapsena syöksyin rapsuttelemaan vastaantulevia koiria ja tarjouduin vapaaehtoiseksi ulkoiluttajaksi. Toki vanhempana ymmärsin, että on väärin lähestyä vieraita eläimiä ilman niiden omistajan lupaa. Lapsena vaan en tätä osannut ajatella, eikä siitä kukaan koskaan varoitellut. Nykyään ollaan onneksi tiedostavampia ja osataan neuvoa, niin lapsia kuin aikuisiakin, ja näin vältytään monelta vahingolta. Itse olen onnekas, kertaakaan ne remmissä olleet koirat eivät kokeneet tätä innokasta tyttöä uhkaavana. Naapurin ja tuttujen koiria ulkoiluttaessani muistan monesti arvioineeni omat voimani väärin ja tuloksena oli vapaana juokseva koira ja omat polvet verillä. Kerran muistan juosseeni pienen koiran kanssa, kunnes tämä yhtäkkiä pysähtyikin eteeni ja minä vältin törmäyksen hyppäämällä sen yli, samalla menettäen tasapainoni hiekkaisella tiellä. Samanlainen meininki jatkui myöhemmin ponien ja hevosten kanssa. En osannut pelätä valmiiksi, vaikka muutamista varoiteltiinkin. Välillä tuli kolhuja, haavoja ja itkua, mutta aina niistä opin jotakin. Joka kerta tiesin itse mokanneeni, ei eläimet ole ilkeitä ilman syytä.

Lapsuudenperheessäni oli allergiaa, mihin vanhempani vetosivat vuosikaudet, kun kinusin omaa koiraa. Siksi tutustuinkin kaikkiin lähipiirin lemmikkeihin. Kuudennella luokalla unelmani toteutui ja sain ensimmäisen oman koiran. Koirasta tuli murrosikäni myötä enemmän äitini koira, joten oli melko selvää, että se ei lähtenyt mukaani, kun muutin omaan kotiin. Bluffi eli pitkän ja turvallisen elämän vanhempieni luona.

Muutama vuosi ennen lasten syntymää ostimme ex-mieheni kanssa omakotitalon. Olimme sopineet jo aiemmin, että sopivan kodin löytyessä olisi aika perehtyä koiran hankintaan. Sedälläni oli ollut kääpiö- ja suursnautsereita, ja jo lapsena olin haaveillut kummastakin rodusta. Ex-mieheni ihastui myös suursnautsereihin, joten tutustuimme rotuun tarkemmin ja selvittelimme kasvattajia. Taloomme muutti riiviöpentu Nala, josta kasvoi oman elämänsä kuningatar. Keskustelimme vielä sen vanhoilla päivilläkin samoista säännöistä, kun Nala sitkeästi niitä jaksoi kyseenalaistaa. Oikeasti, ilman Nalaa en olisi tässä, joten vaikka sen kanssa olikin haasteita, niin kaikki oli sen arvoista. Erityisesti avioeron jälkeen koin Nalan todella tärkeäksi.

lemmikit

Kuva: Anni Halen

Rino tuli otettua meille turhan nopeasti, Nalan ollessa vielä täysin keskenkasvuinen. Turhaa tätäkin on enää jossitella, mutta itse en koskaan enää ottaisi kahta nuorta koiraa pienellä ikäerolla. Pikkulapsiaika vielä siihen samaan, niin olihan se aika härdelliä. Olen kuitenkin tyytyväinen, että tytöt syntyivät koiraperheeseen ja näin ollen ovat oppineet elämään niiden kanssa. Olimme sopineet koirat hankkiessamme, että Nala olisi eron sattuessa minun ja Rino taas exän. Muistan, kuinka oudolta tuntui, kun mies muutti ensin yhteisestä kodistamme ja samalla lähti Rino. Kerrostaloelämä ei kuulemma sujunut sen kanssa, mutta onneksemme se sai kodin ex-anoppilasta, missä se elikin vielä monta hyvää vuotta.

Hymyn elämään on aina myös kuuluneet eläimet. Lapsuudessa jopa maatilan eläimet ja myöhemmin lähinnä kissat ja koirat. Tällä hetkellä kanssamme Vierustassa asuu valkoinen kääpiösnautseri Pablo, jolla on ikää reilut neljä vuotta. Pablo on seurallinen, mutta kova murisemaan mielipiteensä joka asiasta. Valitettavasti sillä todettiin jo vuoden ikäisenä parodontiitti; hammaskiveä kertyy reilusti ja se ylläpitää ikenissä jatkuvaa tulehdusta. Eläinlääkärikulut ovat korkeat ja hampaita joudutaan tulevaisuudessa poistamaan. Tämä on tyypillistä kääpiösnautsereilla ja olenkin tullut siihen tulokseen, että Pablo on viimeinen käppänä, jonka itse hankin. Liona-kissa muutti meille Riihimäen löytöeläintalosta. Se on ihanan sosiaalinen ja on suorastaan terapeuttista katsoa sen olemusta ja harkittuja liikkeitään. Tänä kesänä se sai ulkohäkin ja onkin selvästi tyytyväisempi saadessaan viettää aikaa taas ulkona. Lionan iästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta löytöeläintalossa se arvioitiin 2-3 vuotiaaksi.

Uusin perheenjäsenemme on sekarotuinen Dalì, joka vietti viime viikolla 1-vuotis synttäreitään. Dalì löytyi netti-ilmoituksella, kun kaipasin meille isoa koiraa. Nalan kokoinen tyhjyys oli edelleen olemassa, joten ilmoituksessa mainitut Venäjän mustaterrieri, Amerikan akita sekä dogo argentino rotuina eivät säikäyttäneet. Sähköpostit kasvattajan kanssa ja heidän kotonaan vierailu sai meidät varmaksi siitä, että pentu tulisi heiltä. Dalì on ollut todella rauhallinen pentu, se on luonteeltaan pehmeä ja hieman arka, mutta kuitenkin utelias ihmisiä ja muita koiria kohtaan. Elämme nyt murrosiän alkua ja selkeästi tekemistä pitää keksiä koko aika enemmän. Olisikin mukava päästä mukaan johonkin nuorten koirien treeniryhmään. Tarkoituksena on vahvistaa sen avustajaosaamista arjessa esim. nostella tavaroita, olla lattialta noustessa tukena jne. Meidän lemmikeillä on siis monenlaista tarkoitusta. Pääasiallisesti ne on hankittu seuraksi, meidän kaikkien mieltä hoitamaan sekä arkiliikuntaa ylläpitämään. Ja niin ne allergiat… Uskon siedätykseen, omat eläinallergiani pysyvät kurissa tällä tavalla. Siitepölyaikana on toki antihistamiinit käytössä. – Anni Halen

Olen onnekas, sillä meillä ei ole ollut lemmikkeihin liittyviä allergioita. Kaikkia muita kylläkin, kuten siitepöly, vehnä, maito ja ampiaiset. Mutta kissat ja koirat eivät aiheuta mitään. En tiedä mitä tekisin, jos meidän perheessä nyt jollakin todettaisiin allergia. Saattaisin olla aika hukassa oleva orpo piru.

Usko, kuten Annikin siedätyksen voimaan. Uskon, että koska meillä on aina ollut lemmikkejä, niin minun lapsuudessani kuin omien lasteni raskausajasta lähtien, olemme kaikki siedättyneet lemmikkeihimme. On todella vaikea uskoa, että enää ilmenisi kissa taikka koira allergiaa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Mitä mieltä sinä olet, uskotko että lemmikkittömyys voi aiheuttaa allergiaa? Uskotko siedätykseen?

Terkuin, Kati

Vierustan naiset: Mikä minusta tulee isona?

Kuva: Pixabay

Olen 36 vuotias ja minulle ei ole hajuakaan mikä haluaisin olla isona. 15 vuotta sitten luulin, että tiedän kristallin kirkkaasti mitä haluan tehdä eläkeikään saakka. Mutta sitten elämä heitti kapuloita rattaisiin, eikä tuo valinta tunnu enää sopivalle. Kun terveys pettää ja elämään astuu pysyvä haittatekijä, täytyy alkaa asettelemaan elämää uusiksi.

Viimeiset neljä vuotta olen aikalailla haahuillut ja yrittänyt etsiä itseäni. Kovasta etsinnästä ja itsetutkiskelusta huolimatta tulevaisuus ei ole täysin selkeytynyt. Osaviittoja olen löytänyt ja tänä syksynä olenkin lähtenyt kohti mahdollista uutta tulevaisuutta. Saa nähdä mitä siitä seuraa ja löydänkö sen oman kutsumukseni.

Olen kuvitellut, että olen ainut keski-ikää lähestyvä, joka on hieman hukassa itsensä kanssa. Yllätyksekseni huomasin, että en todellakaan ole ainut vaan mitä ilmeisemmin monet minun iässäni olevat alkavat pohtia uudelleen uravalintojaan sekä tulevaisuuttaan. Lisäksi havaitsin, että pitkäaikaissauraus saa monella elämänarvot sekaisin ja alkaa se oman elämän uudelleen pohdinta.

Vierustan naisten tarinaa on täällä blogissani seurattu, koska olemme halunneet tuoda sateenkaariperheen elämää enemmän tietoisuuteen. Vierustan naisten tarina osoittaa, että sateenkaariperheissä on aivan samoja ongelmia ja haasteita kuin heteroperheissä. Se mikä tarinasta tekee mielestäni erittäin mielenkiintoisen on tosiasia miten paljon meillä on Annin kanssa yhteistä ja kuinka paljon kamppailemme samojen asioiden kanssa. Niin kuin minä, on Anni joutunut pohtimaan mitä tulevaisuudessa tekee sairastuttuaan MS-tautiin. Kuinka yksi asia saakin elämän ihan sekaisin.

Mikä minusta tulee isona?

”Haikeana myönnän, että kesäkuukaudet ovat ohi tältä vuodelta. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän olen huomannut nauttivani luonnonvalosta ja siitä, etteivät lihakset ole jäykkänä palelemisesta. Tiedostamisen myötä osaan imeä valoa itseeni aina, kun se on mahdollista, keskittyä vihreän eri sävyihin, nauttia vastaleikatun ruohon tuoksusta ja arvostaa pienten kivien aiheuttamaa kipua jalkapohjissani kävellessäni paljasjaloin. Okei, tuota viimeistä epäilen jo itsekin, mutta rehellisesti mietittynä: On aivan mahtavaa tuntea edelleen omat jalkapohjat, edes osittain! Ja paljain jaloin liikkuminen onnistuu sattuneista syistä vain kesäisin, joten pysykööt listallani. Mahtavan kesän jälkeen minunkin arki alkoi viimeistään nyt, kun opiskelut jatkuvat loman jälkeen.

Kuva: Anni Halen

Ms-taudin tuomien haasteiden myötä sain eläkeyhtiöltä luvan ammatilliseen kuntoutukseen eli alan vaihtoon. Kaikki työvuoteni olen työskennellyt lähihoitajan eri töissä, viimeisimmät vuodet hammashoitajana. Hammashoitajan työtä kuntoni ei kuitenkaan enää kestä. Yksikin työvuoro voi tuntua äärimmäiseltä ponnistukselta, en välttämättä jaksa keskittyä intensiiviseen potilastyöhön ja huonoimpina päivinä instrumentit lentelevät ympäri huonetta. Taloudellisesti tuettu opiskelu tässä elämäntilanteessa tuntui lottovoitolta. Olen aiemmin kriiseillyt sitä, ettei opiskelu kiinnostanut minua nuorempana. Oikeasti, en uskonut itseeni silloin yhtään, en uskaltanut haluta mitään muuta kuin, että työllistyisin mahdollisimman nopeasti peruskoulun jälkeen. Sen todellakin tein ja myöhemmin on harmittanut monet kerrat, kun mietin mitä kaikkea olisikaan voinut päästä tekemään, kun olisi valinnut toisenlaisen reitin. 

Ms-taudin kanssa en uskalla toivoa ihmeitä, mutta fyysisesti kevyempi, itsenäisempi ja joustavampi työ, esimerkiksi etätyöskentely mahdollisuudella, auttavat jatkamaan työelämässä pidempään. Hammashoitajana seuraava ovi olisi auennut vain työkyvyttömyyseläkkeelle. Onneksi olen sopeutuvainen luonne ja osaan kääntää useimmat vastoinkäymiset mahdollisuuksiksi. Aluksi minua kiinnosti eniten journalismi, mutta ymmärsin hakuyrityksen jälkeen, etteivät minun nykyiset taidot riitä pääsemään edes medianomin pääsykokeeseen. Ei saa ymmärtää väärin. Yritin kyllä, mutta löysin samaan aikaan myös toisen kiinnostavan alan: Liiketalous ja tradenomin opinnot. 

Kävin tutustumassa pääsykokeeseen edellisen vuoden kesällä ja tosissani hain kouluun seuraavana syksynä. Edelleen itselläni oli vaikeuksia uskoa omiin kykyihini opiskella, mutta niin vaan selvitin suomen- ja englanninkielisen ennakkomateriaalin ja sain haluamani opiskelupaikan Hyvinkään Laurea-ammattikorkeakoulusta. Koulu alkoi viime tammikuussa ja vaikka se olikin yllättävän aikaa vievää, niin kaikki on ollut tosi mielenkiintoista. Tulevan syksyn suunnittelin hieman kevyemmäksi, jotta tauti ei turhaan ärsyyntyisi. Toisaalta kaikenlaista kiinnostavaa tuntuu tulevan jatkuvasti eteen. Esimerkiksi tutortoiminta ja Laurean verkkolehden toimituskunnan opiskelijajäsenyys. 

Olen päättänyt opiskella tällä kertaa vain itseäni varten. Haluan poistua mukavuusalueeltani. Harjoitella, epäonnistua ja oppia siitä kaikesta. Vielä en tiedä millaiseen työhön päädyn, kun vaihtoehtoja tuntuu olevan niin monia; mm. oikeustradenomi, kirjanpitäjä, projektijohtaminen. Viestinnän opintoja valitsemalla, vaikkapa Avoimen yliopiston kautta, aukenevat taas täysin uudet ovet. Olen siis matkalla, ja kerrankin voin sanoa, että päämäärä on sivuseikka, koska uskon tämän polun vievän minut sinne, mikä on tarkoitettu.” – Anni Halen

Omia syksyn kuulumisia tulen päivittelemään myöhemmin. Sitten, kun niistä on jotain puhuttavaakin. Tällä hetkellä kaikki on vielä melko sekavaa, etten oikein osaa itsekään ajatuksiani jäsennellä. Kaikki ovet ovat vielä minulla auki. Mahdollista on, että palaan täysin vanhaan. Mutta kuitenkin olen ottaneet varovaisen hypyn tuntemattomaan. Turvaverkko on levitetty ja takaportti on avoinna, jotta voin luikkia takaisin vanhaan.

Terkuin, Kati