Hae
Koivulan Emäntä

Joulun hintalappu

Puhutaan pieni hetki rahasta. Tämä on ikävä aihe, eikä siitä puhuminen sovi suomalaiseen kulttuuriin, jossa raha-asioista pysytään visusti hiljaa. Raha on kuitenkin asia, joka monella on mielessä, varsinkin joulun alla.

Kaikki tietävät, että joulu maksaa. JA PALJON! Tai ainakin niin paljon kuin sitä rahaa on pankkitilillä ja/tai luottokorteilla katetta. Onneksi veronpalautukset (jos niitä saa) helpottaa tilannetta ainakin jonkin verran. Veronpalautuksista huolimatta joulu tulee kalliiksi, kun ostellaan lahjoja (toisinaan ihan liikaa) sekä hieman spesiaalimpaa ruokaa kuin normaalina arkena tai pyhänä. Rahaa saa palamaan erilaisiin koristeisiin, kortteihin sekä sisustustuotteisiin, jos oikein villiksi heittäytyy ja katetta tai credittiä riittää. Jos oikein tarkasti kuuntelee, voi kuulla kaupan kassan kilahtelevan jo valmiiksi pelkästä ajatuksesta.

Minä rakastan joulua. Olen häpeilemättä täysverinen jouluihminen. Haalin erilaisia koristeita, valoja ja kynttilöitä. Rakastan näpertää erilaisia paketteja ja tietysti ostella lahjoja, ehkä vähän liikaakin. Niin ja sitten se ruoka sekä ne kaikki ihanat joulusuklaat ja leivonnaiset. Kaikkea pitää olla ja paljon, ettei vaan lopu kesken.

Viime vuonna pelkästään meidän joulupöytä maksoi yli 300€. Miettikää, viisihenkinen perhe ja saatiin kolmen päivän ruokiin ja juomiin laitettua sellainen summa. Ihan älytöntä! 

Viime joulun hintalappu sai meidät hieman säikähtämään ja pohtimaan jälleen kerran kulutustottumuksiamme. Vastaisuudessa yritämmekin hieman tarkemmin pohtia mihin laitetaan rahaa ja kuinka paljon. Meillä rakastetaan syödä ja laittaa hyvää ruokaa, joten siitä emme ole valmiita tinkimään jatkossakaan. Meidän perheen mielestä koko joulun kohokohta on ehdottomasti notkuva herkkupöytä. Eli se summa pitää vain hyväksyä ja vaikka säästää kesäkuulta alkaen, että jouluna voidaan syödä.

Joululahjojen hankinta on hauskaa, mutta laskun maksaminen todella karvasta. Olen huomannut, että vuosien saatossa lahjojen hinnat ja määrät ovat vain kasvaneet. Tulee kummilapsia, omien lapsien kummeja, lastenhoitajia, uusia sukulaisia sekä läheisiä ystäviä, joita haluaa (tai pitää) muistaa. Pienikin lahja maksaa ja lisähintaa tulee, jos lahjan joutuu postittaa. Nopeasti pienikin lahja maksaa 20-25€ kaikkine kuluineen.

Laskimme juuri mieheni kanssa, että tänä vuonna meidän pitäisi ostaa 25 ihmiselle joululahja, mukaan lukien omat lapset. Jos jokainen saa yhden lahjan ja lahjan arvo on keskimäärin n. 40€, se tekee 1000€. Todellisuudessa meillä varmasti tulee palamaan tuo 1000€ jo pelkästään oman perheen lahjoihin ja jäljelle jää ne 20 lahjan saajaa. Saa nähdä miten selvitään laskusta.

Lahjojen antaminen tuottaa onnea ja iloa, mutta entä jos siitä meinaa mennä vararikkoon? Voiko lahjojen määrää karsia? Kenelle kaikille lahja tulisi ostaa? Voiko ostaa vain omalle kummilapselle, mutta unohtaa tämän sisarukset? Entä jos lapsen kummilla on lapsia? Tuleeko heille ostaa lahja, jos kummia muistaa paketilla? Entä jos saat lahjan henkilöltä, jolle et ollut ajatellut ostaa lahjaa? Tuleeko ostaa vastalahja? Tämä on dilemma, jonka kanssa painin joka vuosi.

Entä paljonko sen lahjan tulee oikeasti maksaa? Voiko hintaa edes määritellä? Käykö itsetehty lahja? Tai kirpputorilta hommattu? Tulisiko aina ostaa toivelahja? Entä kun lapsille tulee ikää, niin tuleeko lahjan hinnan nousta iän mukana?

Olen aina ajatellut, että tee muille niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Minulle sillä lahjan hinnalla ei ole väliä. Lahja saa olla itsetehty tai ostettu kirpputorilta. Kaikki käy, en nirsoile. Niin kuin mummi sanoisi:

”Ei ole katsominen lahjahevosen suuhun.”

Mutta ajattelen myös, että en halua meille ns. turhia lahjoja. Sellaisia, joilla ei ole meillä mitään käyttöä, vaan joutavat kierrätykseen heti joulun jälkeen. Tässä tilanteessa toivoisin, että lahja olisi jätetty ostamatta tai tilalla olisi suklaata (aina takuuvarma menestys) tai lahjoitus hyväntekeväisyyteen meidän nimellä. Tällä ajattelumallilla saan tuhlattua lahjoihin joka vuosi todella suuren summan, sillä aikuisten ja teini-ikäisten lasten kohdalla turvaudun aina lahjakorttiin tai herkku/hemmottelukoreihin ja pienemmille ostan sen toivelelun tai -kirjan.

Joulun hintalappuun voimme lisätä matkustuskulut sukulaiselta toisella ja lahjan lisäksi viemisiksi ostetut kukat ja suklaa. Riittääkö tähän kaikkeen kuukauden palkka? Osamaksut, maksuajat ja luottokortit huijaavat tuhlaamaan enemmän kuin olisi ehkä varaa. Jos rahaa ei ole niin ainahan voin ostaa luotolle. Joulun laskua maksetaan vielä kesäkuussa. Lainarahalla ostettu kerää korkoa joka kuukausi, jolloin lahjan hinta nousee. Joulun hintalappu saattaa salaa nousta tähtitieteelliseksi.

Tänä vuonna aion olla suunnitelmallisempi. Minun on pakko, sillä puolikasta työaikaa tekevällä kolmen lapsen kotiäidillä ei yksinkertaisesti ole rahaa. Merkkaan kännykän muistivihkoon kuinka paljon olen tuhlannut ja minne. Olenko ostanut laskulla ja onko korotonta vai korollista lainaa? Näin pysyn ehkä edes vähän kärryillä paljon olen tuhlannut. Samalla ehkä opin jotain omasta ostokäyttäytymisestä. Paino sanalla EHKÄ.

Mikä on täydellisen joulun hinta? Riittäisikö kuitenkin vähempi? Vai onko joulu kuitenkin se hetki milloin haluaa antaa kaikkensa ja on valmis muutoin elää niukemmin? 

Minä kuulun ehdottomasti tuohon jälkimmäiseen porukkaan. Kerran vuodessa haluan muistaa läheisiä ja mielellään erittäin mieluisalla yllätyksellä. Onneksi oli black friday ja cyber monday, joten osa lahjoista on jo hoidossa. Ja jos oikein uhkarohkeaksi heittäytyy, alet alkaa luultavasti jo päivää kahta ennen aattoa jolloin voi toivelahjoja löytää todella hyvällä alella. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ainakin näin toivoin.

Kotiäiti – Yhteiskunnan kuluerä

Luin  jokin aikaa sitten Raakel Lignellin kolumnin Perhevapaakeskustelun tuomitseva sävy ärsyttää – varhaiskasvatusko aina parempaa kuin lapsen kotihoito?” ja sai minut pohtimaan jälleen kerran omaa kotiäitiyttä ja siihen latautuvia tunteita. Perhevapaauudistukset ovat koko ajan tapetilla. Tällä hallituskaudella uudistus jäi tekemättä, vaikka puolueilla on kova paine runnoa läpi uudistus, jossa kotihoidontuella lorvivat kotiäidit saadaan entistä nopeammin töihin. Tavoitteena oli lyhentää äidin oikeutta olla lasten kanssa kotona, samalla näennäisesti motivoida isiä jäämään kotiin.

Vallalla olevassa keskustelussa kotiäitiys on menettänyt kokonaan arvonsa. Koti-isyyttä ja päiväkotien varhaiskasvatusta ihannoidaan. Keskustelusta saa käsityksen, että isät ja päiväkoti olisivat lapsen kasvun ja kehityksen kannalta paremmat kasvattajat kuin äiti. Tämän hetken trendinä onkin lapset isän kanssa kotiin tai päiväkotiin. Kotiäitiys on menneen talven lumia, jota edes toiset äidit eivät tunnu enää arvostavan.

Olen sivusta seurannut tätä hurjasti kiihtyvää keskustelua, jossa kotona olevat äidit nähdään yhteiskunnan kulueränä. Kotiäidin eläke ei kartu, he eivät tuo veroeuroja kunnalle eikä valtiolle. Sen sijaan kotiäitiys maksaa yhteiskunnalle. Keskustelussa unohdetaan varhaiskasvatuksen hinta ja sinne tarvittavat lisäresurssit hoidon tarpeen lisääntyessä. Samaan hengen vetoon äidit valittavat julkisuudessa kuinka äitiys on rankkaa, eikä homma ole sellaista mitä he ovat tilanneet. Joten ei ihme, että kotiäitiys on muuttunut arvottomaksi.

Kotiäiti vs koti-isä vs päivähoito

Kokemus päivähoidosta

Meidän perheessä on tultu tulokseen, että lapselle paras paikka on olla kotona. Kirjoitin”Mikä on hyvä ikä aloittaa päiväkoti ura?” lapsen näkökulmasta. Pohdin asiaa omien lasten kannalta. Jokainen lapsi on kuitenkin yksilö, se mikä toimi meillä ei välttämättä toimi toisella perheellä.

Päiväkoti hypetyksessä unohdetaan usein lasten yksilöllisyys sekä tosiasia, että päiväkodissa oleminen on lapselle äärimmäisen raskasta, täysin verrattavissa työpäivään. Kaikki lapset eivät siedä meteli ja ärsyke määrää mikä päiväkodissa on väistämättä edessä. Meillä tämä näkyi vaikeutena rauhoittua päiväkotipäivien jälkeen sekä univaikeuksina.

Kotiäiti vs koti-isä vs päivähoito

Koti-isyys vs. kotiäitiys

Suurinta hämmennystä keskustelussa on aiheuttanut koti-isyyden ja kotiäitiyden vastakkain asettelu. Koti-isät kruunataan samantien sankareiksi, kun he jättävät työnsä ja jäävät lasten kanssa kotiin. Äidin toimiessa näin, on hän kotihoidontuella lorviva kotiäiti. Mielenkiintoista. Samaa työtä tehdään ja silti toista arvostetaan enemmän. Lisääkö tasa-arvoa, että miehiä aletaan entistä enemmän kruunaamaan sankareiksi? Samalla pohditaan kuinka äiti on voinut hylätä lapsensa isän hoitoon ja lähteä luomaan uraa? Onko se ura tärkeämpi kuin lapsi? Miten ihmeessä tässä pieni äiti voi toimia oikein? Lorvinko kotona vai hylkäänkö lapseni?

Onko todella näin, että koti-isyys on jollakin tavalla arvokkaampaa kuin kotiäitiys? Mielestäni kumpikin on yhtä arvokasta työtä. Lapselle on ihan yhtä tärkeää saada viettää aikaa niin isän kuin äidin kanssa. Ja kaikista tärkeintä on siinä, että sitä toista vanhempaa ei ole siihen pakotettu esimerkiksi yhteiskunnan taholta. Lapselle on tärkeintä, että vanhempi haluaa olla lapsen kanssa ja nauttii siitä. Lapsi kyllä vaistoaa, jos vanhempi haluaa olla jossain muualla. Perheiden tulisikin mielestäni saada valikoida kuinka he hoitavat lapsensa täysin vapaasti (tällä hetkellä äidille on kiintiöitetty n. 4kk lapsen syntymän ajankohtaan, muutoin vapaat täysin jaettavissa vanhempien välillä), hoitaako lasta äiti vai isä kotona vai lähteekö lapsi päiväkotiin. Mikä on perheen parhaaksi, niin että kaikki voivat hyvin ja nauttivat olostaan.

Meidän perheessä on ollut itsestään selvää, että lapset jäävät mahdollisimman pitkään kotihoitoon ja lasten kanssa kotiin jää äiti. Suurin syy tähän on ollut raha. Miehen palkka on huomattavasti suurempi kuin minun perheeseen tuomat pennoset. Lisäksi minun on mahdollista ottaa alani keikkatöitä miehen ollessa vapaalla tai lomalla. Eli vaikka olen töistä hoitovapaalla, minun on mahdollista tehdä erilaisia alani keikkatöitä. Tätä mahdollisuutta taas mieheni alalle ei ole. Tärkein syy on, että meidän lapsille kotihoito on ehdottomasti parempi kuin päiväkodin tuoma varhaiskasvatus. Uskon, että kykenen antamaan lapsilleni melkein saman kuin päiväkoti. Sosiaaliset suhteet karttuu perhekerhoissa ja puistoissa, jakamista harjoitellaan kavereiden ja sisarusten kanssa. Kaikki on kiinni minun omasta aktiivisuudesta ja kuinka paljon haluan nähdä työtä lasteni eteen.

Kotiäitiys ja koti-isyys on rankkaa. Siitä olen aivan samaa mieltä. Se on homma joka ei sovi kaikille. Päivät toistaa itseään, joka päivä samat väännöt, kiukut, itkut ja kakkavaipat. Mutta päivät sisältävät vastapainoksi rakkautta, naurua ja onnistumisia. En vaihtaisi näitä päiviä minkään suuruiseen eläkkeeseen taikka ylenemis mahdollisuuksiin työelämässä. Tätä ei rahassa mitata.